Ystävyys on filosofian vanhimpia ja kiehtovimpia aiheita. Ystävyydelle on annettu jalostava ja rikastuttava merkitys ihmisen elämänkaaressa. Silti ystävyyden olemuksessa on jotain sellaista, joka karkaa määrittelyyn pyrittäessä.
Jo kaksituhatta vuotta sitten erityyppisiä ystävyyssuhteita eritellessään Aristoteles totesi, että ystävyys saattaa perustua joko hyötyyn, nautintoon tai hyveeseen, joista ainoastaan viimeksi mainittu ansaitsee ”todellisen” ystävyyden nimen. Hän näki ystävyyden oleellisena osana hyvää elämää, kirjoittipa hän sitten ystävyydestä tai ystävästä sanoilla filia tai filos, rakas, ystävä, perheenjäsen, sukulainen, työtoveri tai liikekumppani.
Ystävyyssuhteet tuottavat turvallisuuden tunteen siitä, että ystävän läheisyyteen ja tukeen voi luottaa. Kyse ei ole niinkään konkreettisesta vastapalveluksen odottamisesta kuin henkisestä turvallisuuden tilasta. Ystävyys edustaa jatkuvuutta ja pysyvyyttä, joihin Epikuros lisää vielä käsitteet kuolemattomuus sekä onnellinen elämä: ”Jalosieluinen harrastaa elämässä viisauden ystävyyttä, koska edellinen on kuoleva, jälkimmäinen kuolematon hyve”. Viisaus ja ystävyys siis ovat sukua toisilleen. Kiinalainen sananlaskukin vertailee viisautta ja ystävyyttä: ”Ystävyys on rajaton, viisaus pohjaton”.
”Hädässä ystävä tunnetaan”
Ystävyys sallii osapuolille oikeuden erillisyyteensä. Tämä on ystävyyden vetovoiman salaisuus: se ei ole julistus tai pysyvä linnake, vaan se ilmenee syttyvinä tai viipyilevinä liikkeinä, seesteisinä tai myllertävinä virtoina ystävien välillä.
Ystävän seurassa ihminen saa olla oma itsensä, hiomaton, ilman siloteltua suojamuuria tai ulkokulissia. Hän voi heittäytyä pelkäämättä tulevansa nolatuksi tai väheksytyksi. Ei tarvitse yrittää tehdä vaikutusta. Fransesco Alberoni lausuukin: ”Älä kulje edelläni, en ehkä seuraa. Älä kulje perässäni, en ehkä johda. Kulje rinnallani ja ole ystäväni.”
Hyvä ystävyys ei kuitenkaan ole pilvetön. Ystävä asettuu poikkiteloin, jos uskoo näin menetellen osoittavansa toiselle suuntaa parempaan. Hän ei kuitenkaan tarraudu tai hylkää, vaan viivähtää, oleilee, ehdottaa, etsii, ihmettelee ja herättelee. Parhaimmillaan ystävä auttaa kulkemaan oikeaan suuntaan, antaa elinvoimaa ja uusia näkökulmia. Yksin ei tulisi nähneeksi riittävästi.
Silti ystävyyden ylläpitäminen voi olla joskus hiuskarvan varassa ja sen säilyttäminen melkoisen ponnistelun ja vaivannäön tulosta. Vaikeudet saattavat syventää ja elvyttää ystävyyttä tai kariuttaa sen tyystin.
Vuorovaikutuksen erityisyys ystävyydessä
Ystävyys on läheisyyttä, joka syntyy vuoropuhelusta ja ajatustenvaihdosta. Se koetaan kysyen, kuunnellen, myötäeläen, suojellen. Yhdessäolon hetket jättävät jälkensä ja painautuvat mieleen. Ystävysten vuorovaikutus on katve, johon palataan toistuvasti – joskus tulenpalavan kiivaasti ja joskus vain kevyesti hipaisten.
Ihmisten erilaisuus tuo vaatimuksensa ystävyydelle. Miten puhutella, keskustella ja kuunnella toista? Ystävien vuorovaikutus sallii myös hiljaisuuden – tilan, jossa kieli ei riitä tai ole tarpeen. Se tarjoaa tilaisuuden jonkin uuden paljastumiseen. Kyse on myös vuoropuhelun etsinnästä. Toisen lähestyminen ja avautuminen voi olla katkelmallista, siroteltu haparoiviksi kysymyksiksi ja hiljaisuuden halkomaa. Kumpikin ystävyksistä on läsnä, vaikkei puhe ole kaikki, eivätkä sanat aina riitä.
Voiko ystävyyttä oppia?
Ystävyys on mahdollistanut yhteiskuntien kehittymisen ja on oleellinen paitsi yksilöiden myös yhteisöjen hyvinvoinnille. ”Jokaisessa valtiomuodossa on ystävyyttä siinä määrin kuin niissä on oikeudenmukaisuutta”, toteaa Aristoteles.
Jos ystävyys vaikuttaakin monimutkaiselta kudelmalta, se rakentuu konkreettisista sanoista ja teoista. Empatian, sympatian, myötäelämisen, vastavuoroisuuden, arvostamisen ja huolenpidon taitoja voi harjoittaa ja oppia. Sanna Sääskilahden pro gradu-tutkielmassa (Mistä tunnet sä ystävän, Lapin yliopiston kasvatustieteiden tiedekunta, 2006) merkittäviksi ystävyyden taidoiksi osoittautuivat rehellisyyden ja luottamuksen erityispiirteet. Silti ystävyyden maailma jää kesyttämättömäksi arvoitukseksi ja ystävykset saavat hyväksyä toinen toisensa mysteereinä.
Kirjoittaja on dekaani, kasvatuspsykologian professori Kaarina Määttä.
Artikkeli on lyhennelmä Kaarina Määtän artikkelista ”Ystävyyden olemusta etsimässä”. Se sisältyy Lapin yliopiston Aikuiskasvatuksen valtakunnallisessa tutkijatapaamisessa 14.–15. helmikuuta 2008 julkaistavaan professori Kari E. Nurmen juhlakirjaan: Tutkimustarinoita Ounaksen varrelta. Toim. Esa Poikela ja Sari Poikela.