Teksti: Marjo Laukkanen
Kuvat: Elli Alasaari

Kun savolainen puhuu, vastuu siirtyy kuulijalle.

Tätä sanontaa eivät purematta niele puheviestinnän ammattilaiset Elina Kreus ja Teemu Kauppi, jotka ovat kirjoittaneet kuuntelemisesta yhteisartikkelin Kielikeskuksen juhlakirjaan:

”Nähdäksemme kuulijalla on vastuunsa muissakin tilanteissa. Hyvä kuuntelija ottaa vastuun selvittää, mihin toinen pyrkii ja mitä hän haluaa sanoa. Hän kysyy, jos ei ymmärrä.”

Elina Kreus painottaa kuuntelijan vastuuta monta kertaa haastattelun aikana. Kreus on puheviestinnän yliopisto-opettaja, jolla on kokemusta myös teatteri- ja nuorisotyöstä.

– Vuorovaikutuksen näkökulmasta kuunteleminen on välttämätöntä. Vuorovaikutus voi syntyä ilman puhumista mutta ei koskaan ilman kuuntelua, Kreus sanoo.

Kuunteleminen tarkoittaa sekä sanallisten että sanattomien viestien vastaanottamista ja niihin reagointia. Kreus huomauttaa, että emme koskaan vastaanota viestiä tismalleen sellaisena, kuin millaiseksi toinen on sen tarkoittanut.

– Reagoimme merkitykseen, jonka itse annamme viestille. Parhaimmillaan vuorovaikutuksessa luodaan merkityksiä yhdessä.

Sanallinen ja sanaton viestintä voi olla keskenään ristiriitaista. Kreus mainitsee esimerkkinä tilanteen, jossa henkilö on silminnähden järkyttynyt mutta sanoo kaiken olevan hyvin. Kannattaako hänet silloin jättää rauhaan vai yrittää selvittää, mikä on vialla?

– Ei ole olemassa yhtä oikeaa reagointitapaa. Tärkeintä on lukea tilannetta ja reagoida sen mukaan. Kuunteleminen on kompleksista, ja huomioitavia asioita on paljon.

Yleisötaidot yhtä tärkeintä kuin esiintymistaidot

Puheviestinnän opetuksessa painopiste on siirtynyt yhä enemmän kuuntelemisen puolelle. Monesti onkin osuvampaa puhua vuorovaikutusosaamisesta kuin vaikkapa esiintymistaidoista.

– Esiintymistilanteessa yleisöllä on valtava merkitys, ja se voi helpottaa esiintyjän tilannetta monin tavoin.

Kreusin vetämillä kursseilla esimerkiksi luokanopettajaopiskelijat ovat olleet kiinnostuneita siitä, miten kuuntelijat voivat helpottaa esiintyjän jännitystä ja miten yleisötaitoja voi opetella. Koululuokassa näistä opeista on konkreettista hyötyä.

– Usein keskitymme siihen, kuinka onnistumme puhujina, vaikka meidän pitäisi opetella myös kuuntelemista ja siitä viestimistä. Onnistunut vuorovaikutustilanne tehdään yhdessä, vastuuta jakaen ja vuorotellen.

Vuorovaikutuksella on Kreusin mukaan aina tavoite tai useampia. Kuuntelemme esimerkiksi oppiaksemme, tukeaksemme, tehdäksemme päätöksiä ja usein ihan vain viihtymisen ja nautinnon vuoksi.

– Tavoite määrittää tapaa, jolla kuuntelemme.

Kreusin havaintojen mukaan hyvän kuuntelijan ajatellaan usein harjoittavan empaattista kuuntelua, vaikka kuunteleminen voi yhtä hyvin olla esimerkiksi kriittistä tai ratkaisukeskeistä.

– On tärkeä tunnistaa, millaista kuuntelua kulloinkin tarvitaan.

Tutkimusten mukaan kuulluksi tulemisella on valtava merkitys työssä viihtymiselle ja työn tuottavuudelle. Suhdekeskeisessä vuorovaikutuksessa – vaikkapa kahvitauolla rupattelussa – painottuu suhteiden muodostaminen ja ylläpito sekä luottamuksen rakentuminen. Tehtäväkeskeisessä viestinnässä – esimerkiksi kokouksessa – pyritään pääsemään johonkin tavoitteeseen.

Tarkoitushakuisessa kuuntelussa puheesta etsitään virheitä tai kuullaan vain se, mikä tukee omaa ajattelua.

– Ketä kuunnellaan ja kenen ääni jää kuulematta? Ollaanko näennäisesti vai aidosti kuunteleva työyhteisö? Kun tulee itse aidosti kuulluksi, on valmis kuuntelemaan myös muita.

Voisiko yliopistossa opettaa tieteellistä kuuntelemista?

Kuunteleminen vaatii Kreusin mukaan aina keskittymistä. Älypuhelimien ja jatkuvien viestien tulvassa keskittyminen pirstaloituu helposti.

– Pirstaloituuko myös kuunteleminen? Väline välissä voi häiritä kuuntelemista, mikä voi tosin olla osin myös sukupolvikysymys.

Se, että yleisö on hiljaa, ei vielä tarkoita, että se kuuntelee. Kun vuorovaikutus tapahtuu ruudulla, kuuntelemisesta viestiminen muuttuu entistä tärkeämmäksi.

– Aktiivinen kuuntelu sisältää sanatonta viestintää sekä kysymysten ja kommenttien esittämistä.
Kuunteleminen on heikkoa, jos keskittyy vain siihen, mitä itse aikoo sanoa seuraavaksi. Hyvä kuuntelija osaa tunnistaa kuunteluesteensä, joita voivat olla esimerkiksi asenteet, jännitys, väsymys tai stressi.

– Omien ennakkoluulojen tunnistaminen vaatii paljon työtä, mutta sen avulla päästään lähemmäksi aitoa kuuntelemista.

Kun koolla on isompi ryhmä, voidaan ajautua tilanteeseen, jossa yksi tai muutama henkilö hallitsee puhetta. Suomessa päällepuhumista voidaan pitää epäkohteliaana, mutta joskus puhetilan saaminen edellyttää juuri sitä. Parempi vaihtoehto Kreusin mukaan on esimerkiksi kokouksen alussa kertoa yhteisistä pelisäännöistä, kuten puheenvuoron pyytämisestä.
– Kuuntelu vaatii malttia ja rohkeutta. Malttia kuunnella, mitä toisella on sanottavaa. Rohkeutta kuunnella monenlaisia ihmisiä ja kertoa, jos ei ymmärrä.

Artikkelissaan Elina Kreus ja Teemu Kauppi pohtivat, onko olemassa tieteellisen kuuntelun taito, vähän samaan tapaan kuin on tieteellisen kirjoittamisen taito.

”Voisiko sitä opettaa yliopistoissa? Miten ja kuka sitä opettaisi?”

Kreusin mukaan tieteellisen kuuntelemisen opettaminen edellyttäisi monitieteistä lähestymistapaa.

– Ehkä tieteellistä kuuntelemista voisi harjoitella myös improvisaation keinoin, sillä se kehittää läsnäolon taitoa, mitä kuuntelemisessa aina tarvitaan, Kreus pohtii.

Dialogi on yhdessä ajattelua

Kokoushuone on täynnä espanjalaisia lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä, jotka ovat kouluttautumassa fasilitaattoreiksi. Alussa keskustelun pauhu on suorastaan huumaava mutta koulutuksen edetessä – harjoitus harjoitukselta – äänenvoimakkuus laskee.

– Harjoituksissa keskitymme siihen, miten kuunnellaan ja miten toista autetaan puhumaan. Dialogi on yhdessä ajattelua, joka käynnistyy juuri kuuntelemisesta, kuvailee Heikki Ervast, toinen koulutuksen vetäjistä.

Fasilitaattoreiksi kouluttautuvia sosiaalityöntekijöitä tarvitaan esimerkiksi vaikeissa huolitilanteissa, joissa on mukana niin lastensuojelun asiakkaita kuin ammattilaisia.

– Fasilitaattoreilla ei ole omaa agendaa. Heidän tehtävänään on auttaa läsnäolijoita puhumaan ja huolehtia, että kaikki tulevat kuulluksi.

Asiakastapaamisissa tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kukin puhuu vuorollaan eikä toisen puhetta kommentoida kesken kaiken, vaikka kuinka mieli tekisi.

– Pure kieltäsi, Ervast kuvailee neuvoa, joka osallistujille annetaan.

Ervast on paneutunut dialogisiin työskentelytapoihin jo 20 vuotta. Kiinnostus dialogisuuteen heräsi, kun hän rehtorina työskennellessään osallistui huolen puheeksiottamisen koulutukseen. Samaan koulutukseen osallistui myös Jukka Hakola, jonka kanssa Ervast myöhemmin perusti dialogiosaajia kouluttavan yrityksen. Toissa vuonna Ervast jäi eläkkeelle Lapin yliopiston harjoittelukoulun rehtorin työstä ja siirtyi täyspäiväiseksi yrittäjäksi.

Dialogisia työskentelytapoja harjoitellaan tekemällä kuten saarnataan – siis dialogissa. Ervast kertoo esimerkin harjoituksesta, jossa opetellaan kuuntelemista. Osallistujat jaetaan kolmen ryhmiin, jossa yksi keskittyy puhumaan valitsemastaan aiheesta, toinen kuuntelemaan ja jututtamaan puhujaa sekä kolmas havainnoimaan tilannetta.

Ensimmäisessä vaiheessa kuuntelijaa kehotetaan olemaan yliaktiivinen, toisessa passiivinen ja kolmannessa hän keskittyy auttamaan puhujaa.

– Kolmannessa vaiheessa kuuntelija pyrkii luopumaan omista oletuksistaan ja tulkinnoistaan ja keskittymään vain siihen, mitä puhuja sanoo, sekä auttamaan häntä kysymyksillään.

Rooleja vaihdetaan jokaisessa vaiheessa, jotta kaikki saavat kokea tilanteet eri näkökulmista.

– Harjoitus vie aikaa mutta on osoittautunut toimivaksi.

Kuunteleminen edellyttää vastaamista

Miksi meillä ylipäätään on niin kova tarve tulla kuulluksi? Ervast siteeraa professori Jaakko Seikkulaa, joka on todennut, että ihminen syntyy, kasvaa ja kehittyy dialogisissa suhteissa.

– Ihminen eriytyy yksilöiksi, koska hänelle vastataan. Vastausta vaille jääminen tarkoittaa, ettei yksilön olemassaoloa, merkitystä tai ihmisarvoa tunnisteta. Ihmisenä oleminen on vuorovaikutussuhde – se on ydin, josta kaikki kumpuaa.

Ervastin mukaan on olennaista ymmärtää, että emme välttämättä kaipaa tietoa – sitä meillä usein jo on – vaan kuulluksi tulemista. Tämä konkretisoituu virallisissa kuulemistilaisuuksissa, jotka toteutetaan usein samalla kaavalla. Ensin puhuvat asiantuntijat, jotka pyrkivät vakuuttamaan yleisön oman näkemyksensä oikeudellisuudesta. Sitten katsotaan yleisöä: ”Onko kysyttävää tai kommentoitavaa?”

– Se ei ole vuoropuhelua vaan luento.

Ervastin mukaan tämänkaltainen ”tietämisen puhe” ei jätä tilaa kuuntelijalle.

– Tietämisen puhe on kontrolloivaa. Siinä ei ole ovia, joista kuulija pääsisi sisään.

Ervast muistelee Italiassa vetämäänsä koulutusta, jossa kasvatusalan johtajia pyydettiin puhumaan opettajille tietystä aiheesta. Ensimmäiset puheenvuorot olivat täynnä tietämisen puhetta ja jättivät yleisön kylmäksi. Niinpä Ervast ja Hakola ohjeistivat puhujia uudestaan: ”Älä puhu siitä, mitä tiedät, vaan puhu siitä, mitä et tiedä.” Seuraavana vuorossa ollut rehtori mietti hetken ja alkoi sitten puhua.

– Hän puhui omakohtaisesti, ja tunnelma sähköistyi heti. Sen tunsi ja näki, kuinka kontakti ihmisiin syntyi.

Onko dialogi kulttuurista vai universaalia?

Työssään Ervast palaa usein Jaakko Seikkulan näkemykseen kuuntelemisesta: ”Kuuntele, mitä toinen sanoo, älä mitä hän tarkoittaa.”

Usein kun kuuntelemme toista, alamme tehdä tulkintoja puhujan tarkoitusperistä sen sijaan, että keskittyisimme kuuntelemaan avoimin mielin. Tästä lienee mahdotonta päästä kokonaan irti, mutta Ervastin mukaan voimme pyrkiä siihen.

– Kuunteleminen on toisen ilmaisun vastaanottamista ja siihen vastaamista. Se on myös oman ilmaisun kuuntelemista. Voikin sanoa, että vasta sitten, kun toinen vastaa minulle, tiedän, mitä itse ajattelen. Kuunteleminen on kokonaisvaltaista ja vastavuoroista.

– Kun pystyy keskittymään siihen, mitä toinen sanoo, eikä siihen, mitä tunteita se itsessä herättää, saa mahdollisuuden oppia.

Ervast on pohtinut kollegoidensa kanssa, onko dialogi kulttuurista vai universaalia. Eräällä koulutuskerralla Espanjassa hän alkoi miettiä, yritetäänkö osallistujista kouluttaa hiljaisempia kuin mitä he ovatkaan.

– Teemmekö vääryyttä, kun koulutamme heitä odottamaan omaa vuoroaan?

Kun Ervast otti asian puheeksi osallistujien kanssa, he olivat itse sitä mieltä, että vuoropuhelua ei synny, jos toista ei pysähdy kuuntelemaan.

– Olen päätymässä siihen, että kun dialogi alkaa, siinä on kulttuurisia piirteitä, mutta mitä pidemmälle ja syvemmälle etenemme, sitä universaalimmaksi dialogi muuttuu.