Sotien jälkeen Rautiainen opiskeli Helsingin yliopistossa filosofiaa ja psykologiaa, myöhemmin hän opiskeli Taideteollisessa oppilaitoksessa valmistuen kuvaamataidonopettajaksi 1952. Hän toimi Kemin tyttölyseossa opettajana lähes 30 vuotta. 

Kollegansa Nina Vanaksen ((1906–1977) kanssa hän järjesti oppilaidensa myyntinäyttelyitä, joiden tuotolla Rautiainen ja Vanas kävivät ostamassa Euroopasta maailmankuulujen taiteilijoiden töitä Kemin tyttölyseoon. Nyt nämä hankinnat ovat osa Kemin taidemuseon kokoelmaa.

Ensimmäisen näyttelynsä Rautiainen piti vuonna 1947, ja sen jälkeen näyttelyitä on ollut satoja Suomessa ja ulkomailla. Mielestäni varsinainen taiteilijan ura alkoi kuitenkin Rautiaisen jäätyä eläkkeelle opettajan työstään

Hänen taiteilijantiensä kulki ekspressiivisävytteisestä realismista kohti abstraktia taidetta, 60-70 luvuilla hän oli konstruktivisti; ehdoton kompositio ja tarkka luonnos sekä sommittelu ympyrän varassa olivat hänen tavaramerkkinsä. 1980-luvun alussa hän tunsi käyttäneensä konstruktiiviset aiheensa ja keinonsa loppuun, uuden löytämisen ilo puuttui, ystävä Nina Vanas kuoli. Eläkkeelle siirtyminen johti ”suttaamiseen”; maalaamiseen tuli spontaanisuus ja sitä kautta koko työprosessin luonne muuttui: maalauspinnasta tuli keskustelukumppani, joka sanoo mitä seuraavaksi pitää tehdä.  Tarkka luonnos menetti merkityksensä – luonnostelusta tuli käsialaharjoittelua: viivojen etsimistä ja jälkien jättämistä. Taustalla soiva barokkimusiikki muuttui Arvo Pärtin musiikiksi.  

Rakenteellisuus, materia, väri sekä viiva ovat Liisa Rautiaisen teosten elementtejä.

Viiva, joka toisinaan on henkäyksen ohut, hauras ja etsivä, toisinaan varma, kiivas ja iskevä, on elämyksen ja elämisen jälki Liisa Rautiaisen taiteen tiellä. 

Liisa oli tyylitaituri myös pukeutumisessaan, väriskaala oli hyvin niukka: mustat samettihousut, Marimekon Jokapoikapaidat ja harmaat neuleet olivat hänen tavaramerkkinsä.

Minulla oli ilo tutustua häneen ja ystävystyä hänen kanssaan, vaikka ikäeromme olikin suuri. Järjestin hänen 80-vuotis näyttelyn ”Viva Viiva - Hommage a Liisa Rautiainen”, joka kesti Aineen taidemuseossa koko vuoden. Muistan kun näyttelyä esitellessäni eräs koululainen totesi: onpas mummu pannut tuulemaan! 

Muistan kun hänen 90-vuotispäivänsä lähestyi, Liisa tuli luokseni ja kysyi, että minkälaiset juhlat aiot minulle järjestää?

Aineen taidemuseossa on Liisa Rautiaisen kokoelma, jossa on hänen sekä Nina Vanaksen teoksia ja luonnoksia. Pelkästään Rautiaisen teoksia on Aineen taidemuseossa 240 kappaletta. 

Olen joskus luonnehtinut Liisa Rautiaista rautaiseksi Rautiaiseksi: hän oli ammattilainen ja itsenäinen kuvantekijä. Maalasi mitä halusi ja miten halusi. Hän oli Lapin taiteen Grand Old Lady.

Liisa Rautiainen sai lukuisia apurahoja, Lapin läänin taidepalkinnon vuonna 1971, Ars Arctica palkinnon 1986. Hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke 1986. Hän oli Lapin yliopiston ensimmäinen taiteen kunniatohtori, promootio vuonna 1992 oli yliopiston ensimmäinen. Vuonna 1994 hän sai Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ritarimerkin. 

Rautiainen maalasi aina vuoteen 2012 saakka. Hänen lopun ajan tuotannossaan on kypsän iän tuomaa näkemystä ja kokemusta ja toisaalta lapsenomaisuutta: leikkisyyttä ja lentoon lähtöä. Vanhuuden kokemuksen juuret ulottuvat syvälle lapsenomaisuuteen, jonka täysikasvuiset, järkevät ja asialliset aikuiset unohtavat.

Hyvä taide viittaa aina moneen suuntaan. Se voi saada alkunsa tekijänsä hyvinkin henkilökohtaisesta ja yksityisestä kokemuksesta, mutta kun se saa yleisemmän muodon, se antaa myös muille iloa ja lohtua, ajateltavaa ja avaimia myös oman elämänsä kokemiseen ja sen elämiseen.

Torniossa 7.9.2018