Teksti: Sanna Kekki
Kuvitus: Suvi Korhonen

Pohdintaan vastaavat Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan professori Jonna Häkkilä ja yhteiskuntatieteiden tiedekunnan tutkija Iiris Tuominen.

Häkkilä johtaa yliopistossa tutkimusryhmää, joka pohtii, kuinka digitalisoimista voidaan hyödyntää esimerkiksi näyttelyiden suunnitteluvaiheessa ja näyttelyissä. Tuominen puolestaan on tutkinut ja ollut mukana digitalisoimista koskevissa hankkeissa vuodesta 2018.

Kaksikko avaa, että digitalisoimisilmiön taustalla on trendi, jossa koko maailma menee yhä voimakkaammin kohti digitalisaatiota. Kehitys ulottuu luonnollisesti myös kulttuuriperinnön kentälle.

Mitä kulttuuriperinnöllä sitten tarkoitetaan? Häkkilä selventää, että kulttuuriperintöaines voi olla esimerkiksi fyysinen esine, kuten vaate tai valokuva.

– Lisäksi se voi olla aineetonta, kuten musiikkia, kertomuksia tai runoja, Häkkilä kertoo.

Digitalisoiminen on yksi keino säilyttää koettua jälkipolville ja mahdollistaa aineistojen ääreen pääsy välimatkasta ja asuinpaikasta riippumatta. Häkkilä toteaa digitalisoinnin avaavan ja antavan mahdollisuuksia, joita ennen ei ollut.

– Kännyköiden ja muun teknologian kehitys on luonnollisesti vaikuttanut. Digitalisoimisen kentällä on menty harppauksin eteenpäin parinkymmenen vuoden aikana.

Lisäulottuvuuksia

Tällä hetkellä Häkkilän tutkimusryhmässä mietitään, kuinka kulttuuriperinnön esittelyyn voidaan tuoda tarinallisuutta ja elämyksellisyyttä digitaalisen teknologian avulla. Käytännössä tämä voi tarkoittaa museon vuorovaikutteista näyttelyä, jossa kävijän ei tarvitse vain katsella.

Esimerkiksi tutkimusryhmän aiemmin toteuttamassa pop up -näyttelyssä Arktikumissa kävijä pääsi virtuaalisesti kaivamaan Pohjois-Suomesta löytyneitä muinaiskoruja.

– Fyysiset näyttelyt ovat ehdottomasti pysyviä ja tulevat säilymään. Digitalisoiminen voi kuitenkin tuoda mukaan lisäulottuvuuksia, Häkkilä ja Tuominen sanovat.

Lisäksi hauraita museoesineitä voidaan mallintaa. Saamelaismuseo Siidassa on esillä vanhasta sarvilakista valokuvin koostettu 3D-malli.

– Tämä mahdollistaa yksityiskohtien tutkimisen eikä onnistuisi fyysisen esineen kanssa. Digitalisointi laajentaa vierailijan kokemusta.

Häkkilä ja Tuominen korostavat, että digitalisoidessa ollaan aina herkkien kysymysten äärellä. Aiheita pitää käsitellä kulttuuriympäristöön sopivasti ja eettisellä otteella. Lisäksi on pohdittava, miksi ja minkälaisia sovelluksia luodaan.

– Yhteisöä, jonka kulttuuriperinnöstä on kyse, on aina kuunneltava ja kunnioitettava. On edettävä rauhallisesti. Ensimmäinen ehdotus ei ole aina paras, he muistuttavat.

Aiheen oikeuden omistajat

Kyse on myös monialaisesta yhteistyöstä. Tuominen toteaa, että digitalisointi vaatii aina juridisia pohdintoja ja ratkaisuja, kuten missä puitteissa aineistoja voidaan avata esimerkiksi internetissä.

– Se, että aineistoja on verkossa, antaa esimerkiksi alkuperäiskansoille mahdollisuuden päästä käsiksi kulttuuriperintöönsä ympäri Eurooppaa.

Kolme vuotta sitten Tuominen oli mukana Häkkilän johtamassa hankkeessa, jossa kehitettiin Nuohtti-verkkopalvelua, jonka kautta pääsee selaamaan saamelaista kulttuuriperintöä koskevaa arkistomateriaalia.

Kyseessä on kaikille avoin palvelu, joka sisältää 30 000 dokumenttia ja valokuvaa Saamenmaalta. Aineistoa kartoitettiin yli kolmestakymmenestä eurooppalaisesta arkistosta.

Tuominen uskoo, että aineistojen avaaminen ja digitalisoiminen ovat kehityssuuntia jatkossakin.

– Tämä myös siksi, koska EU ohjaa voimakkaasti samaan suuntaan.

Lähtökohtaisesti digitalisoimiseen on Tuomisen mukaan suhtauduttu hyvin. Hankkeissa on aina pyritty huomioimaan mahdollinen kritiikki ja kehitysehdotukset. Hänelle tietyn aiheen parissa pysytteleminen on ollut tärkeää, koska osaaminen on kerrostunut. Prosessit vaativat aikaa, ovat hitaita ja pitkäjänteisiä.

– Nämä ovat sensitiivisiä kysymyksiä varsinkin alkuperäiskansojen kohdalla. Siksi heitä tulisi aina kohdella ikään kuin aiheen oikeuden omistajina.