Vuoden 2010 lopussa julkistetun kyselytutkimuksen mukaan yliopistojen henkilöstö oli varsin tyytymätöntä yliopistouudistuksen toteuttamiseen. Lapin yliopiston työntekijöiden suhtautuminen oli valtakunnallista keskiarvoa jonkin verran kriittisempää. Lapin tieteentekijät ry:n puheenjohtaja Petri Koikkalainen käy kyselyn tuloksia läpi ja pohtii pienten yliopiston asemaa suomalaisessa tiedepolitiikassa.

- - -

Vuoden 2010 lopulla julkistettu Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton teettämä valtakunnallinen kyselytutkimus yliopistouudistuksesta sai runsaasti huomiota. ”Työntekijöiden mielestä yliopistouudistus meni pieleen”, otsikoi MTV3 joulukuun 8. päivänä 2010. Kyselyn kaikista vastaajista vain 11,1 prosenttia arvioi uudistuksen menneen joko ”erittäin hyvin” tai ”melko hyvin”. Lapin yliopistossa vain 6,6 prosentin osuus arvioi onnistumisen ”melko hyväksi”, ja luokka ”erittäin hyvin” jäi tyhjäksi. Todella tyytymättömiä oli eniten Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella sekä Helsingin ja Turun yliopistoissa, joissa kaikissa vähintään 20 prosenttia vastaajista arvioi uudistuksen menneen ”erittäin huonosti”. Lapissa näin vastasi 13 prosenttia, toisaalta arvosanan ”melko huonosti” antoi 54 prosenttia vastaajista, suurempi osuus kuin missään muussa yliopistossa.

Kyselyn vastaajat olivat yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstöä sekä kirjastonhoitajia ja informaatikkoja. Lapin yliopistossa näistä ryhmistä vastasi joka neljäs työntekijä. Kyselyn toteutti Innolink Research Oy Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton toimeksiannosta. Liittojen jäsenyys ei vaikuttanut kyselyn vastaajaksi valikoitumiseen. Kyselyn tuloksia on käytetty seuraavassa lähteenä.

Myös yksityiskohtaisten kysymysten osalta Lapin yliopiston työntekijät olivat hieman maan keskiarvoa tyytymättömämpiä yliopistouudistukseen. Koko maassa esimerkiksi 61 prosenttia vastaajista oli täysin tai melko eri mieltä väittämästä Määräaikaisten työntekijöiden asema on parantunut. Lapissa 77 prosenttia ei nähnyt parannusta. Väitteestä Hallinnolliset tehtävät vievät vähemmän aikaa kuin ennen oli koko maassa eri mieltä 63 prosenttia, Lapissa 74 prosenttia. Johtamiskäytänteet ovat kohentuneet: koko maassa eri mieltä asiasta oli 72 prosenttia, Lapissa peräti 82 prosenttia. Myös väitteeseen Yliopistouudistus on merkinnyt yliopistojen autonomian kasvamista reagoitiin Lapissa voimakkaammin kuin muualla: koko maassa 50 prosenttia oli eri mieltä, mutta Lapissa autonomian kasvun kiisti 68 prosenttia. Saan nykyään paremmin tietoa yliopistoni asioista: koko maassa 59 prosenttia vastaajista oli eri mieltä, mutta Lapissa peräti 77 prosenttia.

Mistä tyytymättömyys kertoo? Ei ainakaan siitä, että uudistus olisi jäänyt Lapin yliopistossa tuntemattomaksi. Koko maassa 78 prosenttia vastaajista oli eri mieltä väitteestä Yliopistouudistus ei ole näkynyt yhteisössäni millään tavalla, Lapin yliopistossa väitteen kiisti peräti 95 prosenttia.

Luultavasti korkeakoulupolitiikan tuulet koetaankin meillä voimakkaampina kuin suuremmissa ja vanhemmissa yliopistoissa. Yliopistoa on profiloitu määrätietoisesti ja yhdestä tiedekunnastakin on osattu luopua. Silti maan uusin ja pohjoisin yliopisto on joillekin esimerkki maakuntayliopistosta, jollaisia etenkin Kekkosen aikana perustettiin holtittomasti kuin haulikolla ampuen. Ehkä siksikin Lapin yliopisto on välillä jopa korostetusti osoittanut sopeutumiskykyään. Yliopiston pienuus – kääntäen sen tiedekunta- ja laitoshallinnon ohuus – on eräs selitys siihen, että henkilöstö usein kokee ohjauksen vaikutukset välittöminä ja suoraan itseään koskevina.

Yliopistouudistuskyselyyn anonyymisti annetuista kommenteista on luettavissa, kuinka Lapin yliopiston työntekijät ovat reagoineet uusiin vaatimuksiin. ”Koskahan aletaan taas kunnioittaa ja käytännössäkin arvostaa maamme koulutetuimpien asiantuntijoiden asiantuntemusta toiminnan (tutkimuksensa ja opetuksensa) suunnittelussa, ohjaamisessa ja kehittämisessä? Koska palautetaan valta ja vastuu hallinnolta asiantuntijoille?” kyselee yksi vastaaja. ”Kun jatkossa tehdään yliopistoa koskevia isoja uudistuksia, olisi toivottavaa että tätä asiantuntijuutta edes kuunneltaisiin kunnolla”, toivoo toinen. ”Tilanne on verrannollinen siihen, että liigatason joukkuetta valmentaa juuri ja juuri alinta juniorisarjaa johtamaan kykenevä esimiestaso”, epäilee kolmas.

Tutkijat, opettajat ja asiantuntijat eivät myöskään näytä kokeneen yliopiston autonomian lisääntymistä. ”Mitä uudistuksessa tapahtuu tutkimuksen kriittisyydelle, yhteisen hyvän rakentamiselle, tutkimuksen autonomisuudelle ja jopa innovatiivisuudelle, kun aloittelevat tutkijaparat nyt tunkevat tutkimussuunnitelmiinsa yliopistojen painoalat vaikka väkisin”, pohditaan eräässä vastauksessa. ”Ulkopuolisen rahoituksen hankintakilpailu on rajoittanut tutkimusalueita sen mukaan mihin saadaan rahoituksen jakajilta tai yrityksiltä rahoitusta, ts. ei todellisten akateemisten ambitioiden pohjalta”, kertoo toinen vastaaja tutkimustyöstä saamiensa kokemusten perusteella.

Henkilöstön kokemukset asiantuntijaidentiteetin hämärtymisestä ja työn ulkoa ohjautumisesta ovat hälyttäviä paitsi työhyvinvoinnin kannalta, myös toiminnan tulosten näkökulmasta. Miten voisi edes haaveilla pelaavansa liigatasolla, jos ulkoa toitotetaan, että maakuntasarjankin lisenssi on jatkuvasti ehdollinen? Korkeakoulupäättäjille voisi suositella perusteellisia ekskursioita tieteellisen toiminnan arkeen ja etulinjaan – vierailuja vaikkapa kursseille ja konferensseihin suomalaisissa ja ulkomaisissa yliopistoissa. Monilla työn touhua läheltä näkevillä on havaintoja siitä, että suomalaisen – ja lappilaisen – perusopiskelijan uskaltaa tietojensa ja kielitaitonsa perusteella lähettää opiskelijavaihtoon mihin tahansa ulkomaiseen yliopistoon. Jatko-opiskelijana hänen konferenssiesitelmänsä kestävät yleensä helposti vertailun kansainväliseen tasoon. Ulkomailla University of Lapland, Finland ei ole este, vaan tieto, jonka avulla avautuvat yleensä kaikki tarvittavat ovet. Kirjastoistamme, tiloistamme, tietokoneistamme ja asioiden kaikenlaisesta hoitumisesta huolehtii edelleen varsin ammattitaitoinen ja asialleen omistautunut joukko ihmisiä.

Yliopistouudistuksen alla elinkeinoelämän suunnasta ja myös eräiden tiedepoliittisten vaikuttajien suulla pyrittiin todistamaan suomalaisen korkeakoululaitoksen korkeintaan keskinkertainen taso. Itsestään selvinä totuuksina pidettiin suurten yksikkökokojen siunauksellisuutta ja yliopistojen välisiä suuria laatueroja. Taustatukea antoivat Shanghain lista ja muut yliopistorankingit.

Yliopistojen välisiä tasoeroja varmaankin on, mutta myös niiden merkitystä liioitellaan dramaattisesti. Yliopistorankingit ovat suurelta osin julkaisurankingeja. Niin kutsuttujen huippuyliopistojen merkittävin erityispiirre ei liity niinkään suureen kokoon tai yksilöiden poikkeuksellisiin ominaisuuksiin kuin siihen, että joissain yliopistoissa lupaavista tutkimusideoista seuraa laadukkaita julkaisuja muita yliopistoja suuremmalla todennäköisyydellä. Syyt tähän liittyvät työskentelykulttuuriin ja julkaisukanaviin sekä erilaisiin verkostoihin, eikä niiden ymmärtäminen ja mahdollisten ongelmien lievittäminen ole tutkimustyössä aktiivisesti mukana oleville mahdotonta.

Suuruuden ihailu kuuluu kaiketi lähtemättömänä osana suomalaiseen kulttuuriin. Yliopistopolitiikassa se johtaa muutaman vuoden välein toistuviin vaatimuksiin yliopistofuusioista ja suurlaitoksista. Samalla unohdetaan, että tuloksiltaan ja toimintakulttuuriltaan esikuvallisina pidetyt ulkomaiset yliopistot eivät useimmiten ole jättiläisiä kooltaan. Esimerkiksi tutkimusrahaa ja nobelisteja pullistelevan yhdysvaltalaisen Ivy Leaguen kahdeksasta jäsenyliopistosta (Brown, Columbia, Cornell, Dartmouth, Harvard, Princeton, Pennsylvania, Yale) vain kahdessa on yli kymmenen tuhatta perusopiskelijaa, muissa noin viisi tuhatta kussakin. Kiinnostava tieto on sekin, että ”murattiliigan” yliopistoista kolmen kotipaikka on Rovaniemeä pienemmässä kaupungissa ja vain kahden Helsinkiä suuremmassa.

Nämä yliopistot olisivat halutessaan voineet helposti laajentua, mutta eivät ole sitä tehneet. Miksi? Luultavasti niissä on ymmärretty, että massayliopistoksi muuttuminen johtaisi seurauksiin, joista ei selviä edes rahalla. Pienissä yliopistoissa opetusryhmät ovat pienempiä ja opettajien ja opiskelijoiden välinen kontakti tiiviimpää. Kun ihmiset ovat fyysisesti lähempänä toisiaan, toteutuu esimerkiksi tieteidenvälisyys käytännössä paljon helpommin kuin suurissa yliopistoissa, joiden tiedekunnat ovat itseriittoisia, usein omilla kampuksillaan ja pienen yliopiston kokoisia. Pieni yliopisto mahdollistaa tiedeyhteisön itsehallinnon kautta tapahtuvan tavoitteenasettelun ja läsnä olevan käytännön johtamisen paremmin kuin suuri yliopisto.

Ensimmäinen vastaväite tällaisiin vertailuihin on varma: amerikkalaisyliopistoilla on tähtitieteellisesti rahaa verrattuna suomalaisiin! Niin varmasti on, mutta mittakaavasta seuraa myös budjetista riippumattomia etuja, joiden hyödyntämättä jättämistä ei voi perustella budjettisyin. Yliopistouudistuksen välttämättömyyttä perusteltiin suomalaisen tieteen tilasta kerrotulla lähes kaikenkattavalla kriisikertomuksella. Uudistuksen jälkeisen tiedepolitiikan haasteena on toimia pohjalta, joka ottaa realistisesti huomioon myös olemassa olevat vahvuudet ja mahdollisuudet.

Petri Koikkalainen
Lapin tieteentekijät ry:n puheenjohtaja