Oikeustieteen kandidaatti, varatuomari, Master of Laws Mikko Vartiaisen lisensiaatintutkimuksessa kysytään mm., onko olemassa ensi- ja toissijaisia luonnonvaroihin kohdistuvia oikeuksia. Onko esimerkiksi saamelaisilla suurempi oikeus Ylä-Lapin luonnonvaroihin kuin muulla paikallisella väestöllä?

Kansainvälisten ihmisoikeussopimusten mukaan miltään kansalta ei missään tapauksessa saa riistää sen omia elinehtoja. Kansalla on oikeus säilyä kansana ja erityisesti niillä alueilla, joita se tarvitsee turvatakseen kulttuurinsa säilymisen.

– Nämä ovat ensisijaisia oikeuksia. Alueelle myöhemmin tulleiden on hyväksyttävä alkuperäisväestön elämäntapa. Omaleimaisen kulttuurin säilyminen on keskeistä kansan säilymisessä, joten esimerkiksi luonnonlaitumiin perustuvan poronhoidon elinmahdollisuuksia ei saa kaventaa. Lisäksi kansainvälisen oikeuden mukaan jokaisella kansalla on pysyvä oikeus omiin luonnonvaroihinsa eli niin sanottu kansan luonnonvarasuvereniteetti. Nämä oikeudet suojaavat kuitenkin myös alkuperäiskansan jälkeen alueelle tulleen väestön elinehtoja. Siten koko Ylä-Lapin väestöä koskee kansainvälisen oikeuden suoja saada käyttää alueensa luonnonvaroja niin, että ”missään tapauksessa kansalta ei saa riistää sen omia elinehtoja”.

Ylä-Lapin kiistassa ns. valtion metsämaiden käytöstä valtiota edustavan Metsähallituksen neuvottelumenettely ja alueen väestön kuuleminen perustuvat luonnonvarojen päällekkäisen käytön periaatteelle, jossa kaikkien intressiryhmien edut pyritään huomioimaan.

– Eri intressiryhmiä kuullaan, mutta Metsähallitus tekee päätökset taloudellista etua tavoittelevana valtion liikelaitoksena. Käytännön metsäpolitiikka näyttääkin perustuvan yhteisymmärrykseen valtion metsähallinnon, puuta käyttävän teollisuuden ja työntekijäjärjestöjen kesken eli niin sanottuun perinteiseen korporatiiviseen päätöksentekoon. Tässä päätöksentekojärjestelmässä ei alueen alkuperäisille asukkaille, saamelaisille, anneta erityistä asemaa, Vartiainen sanoo.

Vartiaisen mukaan eduskunta on viime kädessä vastuussa Metsähallituksen hakkuista Ylä-Lapissa, sillä se hyväksyy valtion talousarvion käsittelyn yhteydessä liikelaitostensa keskeiset toimintatavoitteet.

– Suomen valtio ei ole silti ollut toimeton Ylä-Lapin kiistoissa: ILO 169 -sopimuksen ratifiointia on jo pitkään valmisteltu ja pohjoismainen saamelaissopimus on ollut jo lausuntokierroksellakin. Oikeusministeriössä on syksystä 2005 alkaen valmisteltu yhteistyössä saamelaiskäräjien kanssa lakia saamelaisten ja muun paikallisen väestön maankäyttöoikeuksista. Konkreettisen riitakysymyksen ratkaisu on kuitenkin jätetty paikallisesti päätettäväksi. Niinpä Metsähallitus jatkaa hakkuita saamelaisten tärkeinä pitämissä porojen luppo- ja jäkälämetsissä.

Poliittinen sopimus saamelaisten ja Suomen valtion välille
Vartiaisen mukaan Ylä-Lapin maankäyttökiista on 2000-luvun alussa tullut lähelle lopullista ratkaisuaan, joka joko hävittää saamelaiseen kulttuuriin kuuluvan luonnonlaitumiin perustuvan poronhoidon ja kaventaa saamelaisten kansallisen olemassaolon perustaa tai saattaa voimaan saamelaisten alkuperäiskansaoikeudet.

– Kiista ratkeaa vain saamelaisten ja Suomen valtion välisellä poliittisella sopimuksella, jonka instrumentteina ovat alkuperäiskansoja koskevat ILO 169 -sopimus, YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien julistus sekä luonnos Pohjoismaiseksi saamelaissopimukseksi.

Luonnonvarojen käyttämisestä on mahdollista saada aikaan kaikkien intressiryhmien edut huomioiva yhteisymmärrys, kun sopu perustuu ainakin kahteen perusperiaatteeseen.

– Ensinnäkin on turvattava saamelaisten oikeus säilyttää ja kehittää omaa kulttuuriaan ja sen elinkeinoja. Suomen valtion on vietävä loppuun aloittamansa prosessi ja myös käytännössä tunnustettava maaperällään asuvan alkuperäiskansan kansaoikeudet. Tähän sisältyy vaatimus siitä, että Ylä-Lapin luonnonvarakonfliktia ei ratkaista jättämällä päätöksenteko paikallisille toimijoille. Paikallisen ratkaisuvallan periaate on jo johtanut mielipidevainoon ja jopa fyysisiin yhteenottoihin.

– Toiseksi Ylä-Lapin luonnon monimuotoisuus on säilytettävä. Maata ja luonnonresursseja on käytettävä kestävällä tavalla ottamalla erityisesti huomioon luonnon ja kulttuurien monimuotoisuuden säilyttäminen tuleville sukupolville. Tältä perustalta on sovittava, kuinka turvataan koko paikallisen väestön elinmahdollisuudet.

Sopimuksentekoon on myös otettava mukaan kaikki luonnonresurssien käyttäjät.

– Se ratkaisee samalla luonnonvarojen käyttämisen rajat. Kansan ei tarvitse omistaa hallitsemiaan maita ja luonnonvaroja ylipäätään niin kauan kuin se kykenee niitä tosiasiallisesti käyttämään.

Ratkaisua ei kannata viivyttää, sillä tämänhetkinen tilanne eli Suomen valtion periaatteellisen ja käytännön toiminnan välinen ristiriita tulee kalliiksi kaikille osapuolille.

– Saamelaisten maaoikeuksien ja myös maanomistuksen palauttaminen ennemmin tai myöhemmin heidän hallintaansa nostaa esiin kysymyksen maan ja metsän käytöstä aiheutuneiden vahinkojen korvaamisesta. Myös alueen koko paikalliselle väestölle aiheutuu vahinkoa: hakkuut kansainvälisesti ainutlaatuisella pohjoisella boreaalisella havumetsävyöhykkeellä jättävät luontoon hitaasti korjautuvia jälkiä. Etenkin tulisi selvittää Inarinjärven ja Kilpisjärven erityinen merkitys maailman pohjoisimpina puhdasvetisinä erämaajärvinä ja osana alkuperäiskansan kulttuuriympäristöä. Suomen valtion tulisikin ryhtyä maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi solmitun yleissopimuksen (1972) 4 artiklan mukaisiin toimiin eli sen olisi määritettävä kulttuuri- ja luonnonperintö sekä selvitettävä perinnön suojeleminen, säilyttäminen, esitteleminen ja välittäminen tuleville sukupolville.

Oikeustieteen kandidaatti, varatuomari, Master of Laws Mikko Vartiainen puolusti lisensiaatin tutkimustaan ”Luonnonvarasuvereniteetti kansainvälisessä oikeudessa: paikallisen väestön oikeudet alueensa luonnonvaroihin Ylä-Lapin luonnonvarakonfliktissa” Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnassa torstaina 3. huhtikuuta 2008. Opponenttina toimi kansainvälisen oikeuden professori Kari Hakapää Lapin yliopistosta.

Lisätietoja:
Mikko Vartiainen, puh. 050 386 3354

LaY / Viestintä / Sari Väyrynen