Siviili-, hallinto- ja rikostuomioistuimissa käsitellään usein samoja tapahtumia ja ratkotaan samoja oikeudellisia ongelmia. Oikeuskäytännössä nouseekin toistuvasti esiin kysymys siitä, millainen on ratkaisun oikeudellinen merkitys myöhemmässä, toisenlaista prosessimenettelyä noudattavassa oikeudenkäynnissä. OTL Anu Mantila tarkastelee väitöskirjassaan hallinto- ja siviilituomioiden sitovuutta sekä hallintotuomioistuinten oikeus- ja näyttökysymysratkaisujen vaikutusta rikosprosessissa. Miten ja millä kriteereillä ratkaisujen merkitystä tulisi arvioida?
Hallintoprosessuaalisten ratkaisujen todistusvaikutusta ei lähtökohtaisesti voida pitää heikkona, vaikka hallintoprosessi on lähtökohtaisesti kirjallista. Hallintotuomioistuimessa asian käsittely ja todistelu tapahtuvat pääsääntöisesti kirjallisesti siten, että myös mahdollinen henkilötodistelu esitetään kirjallisessa muodossa. Siviili- ja rikosprosessit ovat puolestaan vahvasti suullisia prosesseja. Se, millainen vaikutus kirjallisella menettelyllä on hallintoprosessuaalisen ratkaisun näyttöarvon kannalta, joudutaan arvioimaan tapauskohtaisesti. Lisäksi on huomioitava, että oikeuspsykologisen tutkimuksen valossa suullinen prosessi vaikuttaa olevan yliarvostettu prosessimuoto.
Todistusvaikutuksen arviointivälineiden puutteellisuus
Mantila määrittelee hallintoprosessiin kuuluvien näyttö- ja selvityskynnyksen käsitteiden avulla sitä, millainen merkitys aiemmilla ratkaisuilla on todisteena. Käsitteillä kuvataan, miten laajaa ja luotettavaa selvitystä ja miten vahvaa näyttöä tuomioistuimet edellyttävät yleisesti tai eri asiaryhmissä.
– Keinoina ne ovat kuitenkin vielä puutteellisia. Hallintoprosessuaalinen normisto ja oikeuskäytäntö eivät tuota riittävästi tietoa kynnyksistä ja niiden vaihtelusta. Tämä vaikeuttaa ratkaisun todistusvaikutuksen eli sen näyttöarvon määrittämistä ja heikentää ratkaisun merkitystä rikosprosessissa, Mantila kuvailee.
Hänen mukaansa hallintoprosessuaalisessa tutkimuksessa tulisikin hahmotella kussakin asiassa tai asiaryhmässä sovellettavat normaalinäyttökynnykset. Kun nämä sijoitettaisiin rikos- ja siviiliprosessuaalisen doktriinin käyttämälle näyttökynnysasteikolle, se havainnollistaisi konkreettisesti kynnysten keskinäisiä suhteita ja eroja.
– Rikostuomioistuimen edellytykset ratkaisun todistusarvon arvioimiseksi paranisivat, kun näytön riittävyyttä ja selvityskynnyksiä edelleen tutkittaisiin ja systematisoitaisiin.
Ongelmana itsekriminointisuojan ulottuvuuden erot
Itsekriminointisuoja – eli oikeus olla saattamatta itseään syytteen vaaraan ja olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen – on yleisesti tunnustettu periaate. Tämän periaatteen toteutuminen hallinnollisessa rikosprosessissa on kuitenkin ratkaisun näyttöarvon määräytymisen kannalta merkittävä epävarmuustekijä.
– Periaatetta voidaan soveltaa tavalla, joka on selvässä ristiriidassa rikosprosessuaalisen itsekriminointisuojan kanssa, huomauttaa Mantila.
Itsekriminointisuojaa loukkaava todiste joudutaan tällöin sulkemaan todistusaineiston ulkopuolelle ja arvioimaan toimenpiteen merkitys hallintoprosessuaalisen ratkaisun näyttöarvon kannalta.
Laadukkaat perustelut ja hallintoprosessin tuntemus edistävät ratkaisujen hyödyntämistä
Yleisesti ottaen hallintotuomioistuimen oikeuskysymyksessä antaman ratkaisun merkitys rikosprosessissa on näyttökysymysratkaisuun verrattuna suurempi. Etenkin hallintotuomioistuimen eritysosaamisen alueilla – kuten esimerkiksi EU-oikeudessa – ratkaisun painoarvo on huomattava.
Koska hallinto- ja rikosprosessi tulevat säilymään erillisinä prosesseina, on järkevää hyödyntää hallintotuomioistuinten ratkaisuja täysipainoisesti myös rikosprosessissa. Hyvät ja laadukkaat perustelut edistävät tätä ja säästävät kustannuksia. Oikeudellinen ratkaisutoiminta yksinkertaistuu ja nopeutuu, parhaimmillaan myös näyttötarve vähenee. Suurin hyöty saadaan silloin, kun hallintoprosessissa vastaanotettua todistelua ei tarvitse lainkaan ottaa uudelleen vastaan rikosprosessissa.
Edellytyksenä tälle on, että prosessimenettelyä ja menettelyperiaatteita koskevien erojen merkitys hallintotuomioistuimen ratkaisun oikeellisuuden kannalta arvioidaan jokaisessa tapauksessa erikseen. Erojen vaikutus syytetyn oikeusturvan kannalta vaihtelee tapauskohtaisesti. Näin voidaan ehkäistä vain varmuuden vuoksi tapahtuvaa, turhaa todistelua ja käsittelyjen pitkittymistä. Rikosprosessin tehokkuutta voidaan parantaa myös lisäämällä hallintoprosessin menettely- ja päätöksentekotapojen tuntemusta sekä harmonisoimalla rikos- ja hallintoprosesseja lainsäädännöllisesti silloin, kun siihen ei ole erityisiä esteitä.
Tietoa väitöstilaisuudesta
OTL Anu Mantilan väitöskirja ”Hallinto- ja siviiliprosessuaalisten ratkaisujen merkitys rikosprosessissa” esitetään Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnan suostumuksella julkisesti tarkastettavaksi luentosalissa 3 perjantaina 23. päivänä lokakuuta 2020 klo 12. Vastaväittäjänä toimii professori Matti Tolvanen Itä-Suomen yliopistosta ja kustoksena professori Mikko Vuorenpää.
Tietoa väittelijästä
Anu Mantila on valmistunut Helsingin yliopistosta oikeustieteen lisensiaatiksi vuonna 1996. Hän on toiminut ensin tutkijana oikeuspoliittisella tutkimuslaitoksella (nyk. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti), syyttäjänä Helsingin syyttäjänvirastossa, korkeimman oikeuden esittelijänä ja sen jälkeen vuodesta 2006 lähtien valtionsyyttäjänä. Tällä hetkellä Mantila toimii valtakunnansyyttäjän toimistossa sananvapausasioista vastaavana valtionsyyttäjänä. Väitöskirjan lisäksi Mantila on kirjoittanut useita artikkeleita erilaisiin oikeudellisiin julkaisuihin, muun ohessa sananvapauden alalta.
Lisätietoa
Anu Mantila
anu.mantila(at)oikeus.fi
+358 29 562 0882
Tietoa julkaisusta
Anu Mantila: ”Hallinto- ja siviiliprosessuaalisten ratkaisujen merkitys rikosprosessissa”, Acta electronica Universitatis Lapponiensis 282, ISSN 1796-6310, ISBN 978-952-337-216-0. Lapin yliopisto 2020, Rovaniemi.
Julkaisun pysyvä osoite http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-337-216-0