Nykyisen kuntarakenneuudistuksen kaltaiset aluepoliittiset prosessit asetetaan teoksessa osaksi historiallista kehitystä ja yhteiskunnallisten valtasuhteiden muutosta. Suomessa hyvinvointivaltio rakennettiin alueellisesti hajautetulla mallilla.

1990-luvun lama, Neuvostoliiton romahdus, Suomen EU-jäsenyys ja poliittisen kentän nytkähtäminen oikealle merkitsivät hyvinvointivaltion rakennuskautta leimanneen aluepoliittisen suuntauksen kuihtumista. 1990-luvulla yhteiskunta- ja aluepolitiikkaa alkoivat ohjata kilpailukykyretoriikka sekä kansainvälistymiseen, innovaatioihin ja alueiden omaan ”elinvoimaan” liittyvät teemat. Alettiin korostaa talousvetoisuutta, globaaleihin markkinoihin sopeutumista ja valtion uudistamista.

Vuoden 2002 pienen laman jälkeen on ennestään korostettu huippuosaamista, teknologisia innovaatioita, kansainvälistymistä ja kansallista luovuutta valtion menestyksen perustana. Tämä tarkoittaa yhä voimakkaampaa suurimpien kaupunkiseutujen strategisen merkityksen korostamista. On alettu keskustella paitsi suomalaisista suurkaupungeista, myös viljellä ajatusta suomalaisen metropolin rakentamisesta ja liittämisestä globaalisti merkittävien kaupunkien verkkoon. Ideat luovasta luokasta, luovista kaupungeista ja innovaatiokeskuksista ovat rantautuneet myös suomalaiseen aluepolitiikkaan. Yksikkökoon kasvattamisesta saatavia mittakaavaetuja on painotettu entistä selvemmin. Resurssien hajauttaminen on alkanut rinnastua taloudelliseen tehottomuuteen ja keskinkertaiseen laatuun.

Aluepolitiikan suuri kysymys on, jatketaanko Suomen rakentamista monilukuisen kaupunkiseutumallin pohjalta ja laajojen tulonsiirtojen avulla. Vaihtoehtona on innovaatiovetoinen ja uusliberaaliin yhteiskuntapolitiikkaan perustuva aluepolitiikka, jonka tuloksena syntyy todennäköisimmin Suomi, jossa tulevaisuutta rakennetaan vajaan kymmenen kaupunkiseudun varaan. Tällaisen aluepolitiikan seurauksena yhä useammat pienet ja keskisuuret keskukset ajautuvat syveneviin vaikeuksiin. Ylikansallisten aluekehitysmallien kautta muodostettavan ”huippuosaamisen” Suomen alueelliset kehityskuvat eriytyvät voimakkaasti. Ääritapauksessa syntyy jako tietotalouden ja resurssitalouden Suomeen.

Tietoja väitöstilaisuudesta:
Yhteiskuntatieteiden lisensiaatti Sami Moision valtio-opin väitöskirja Valtio, alue, politiikka. Suomen tilasuhteiden sääntely toisesta maailmansodasta nykypäivään tarkastetaan Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa keskiviikkona 30.5.2012 klo 12.00 alkaen, Esko ja Asko -sali, Yliopistonkatu 8, Rovaniemi. Vastaväittäjänä toimii dosentti Rauli Mickelsson Tampereen yliopistosta ja kustoksena akatemiatutkija Petri Koikkalainen Lapin yliopistosta. Tervetuloa!

Tietoja väittelijästä:
Sami Moisio on syntynyt Oulussa 1973. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen lyseon lukiosta 1992. Yhteiskuntatieteiden lisensiaatin tutkinnon hän suoritti Lapin yliopistossa 2000 ja filosofian tohtorin tutkinnon Turun yliopistossa 2003.

Työurallaan hän on toiminut yliassistenttina Lapin yliopistossa 2002–2004, Oulun yliopistossa 2004–2005, Turun yliopistossa 2005–2006 ja akatemiatutkija Suomen Akatemiassa 2006–2010.

Oulun yliopiston maantieteen professoriksi, erityisesti aluepolitiikka ja -kehitys, hänet nimitettiin 2010.

Lisätietoja:
Sami Moisio
Puhelin 040 5144654
Sähköposti: sami.moisio(at)oulu.fi