Tutkimusryhmä ja -aiheet

Projektitutkijat

• Mervi Löfgren (ent. Autti)
  Taiteilijat tulia virittelemässä "Lapin henkisen elämän raunioilla"
   
• Päivi Granö
  Kotiseudun rakentuminen Tornionjokilaakson koululaisten piirustuksissa ja kotiseutuaiheisissa teksteissä 1951–1953
   
• Tuija Hautala-Hirvioja
  Lapin taideseura Seitapiirin ja Kemin Taideyhdistyksen merkitys kulttuurielämän jälleenrakentamisessa
   
• Veera Kinnunen
  Kylä joka tipahti taivaalta. Elämää voimalaitostyömaalla sodanjälkeisessä Lapissa

Anniina Koivurova
Poron askel ja keltainen kuisti. Mitä lappilaisten lasten piirustukset kertovat sodanjälkeisestä ajasta?
 

Kari Kotkavaara
Kenen traditiot? Lennart Segerstråle ja ”Kristuksen kirkastuminen” kylmän sodan Lapissa
 

Veli-Pekka Lehtola
Palautetut muistot. Kohtaamisia arkistokuvien ja saamelaisten kokemusten äärellä sotienjälkeisenä aikana
 

Nina Sääskilahti
Sodanjälkeinen maisema ja muisti/tulevaisuus Reino Rinteen teoksessa Lapin rauha
 

Marja Tuominen
Vähemmän pyhää? Ortodoksisuuden jälleenrakentaminen Suomen Lapissa

Tutkijat 
(rahoitus muista lähteistä)

• Merja Paksuniemi
  Takaisin koulutielle. Kansakoululaitos jälleenrakennusaikana
  
  
• Anu Soikkeli
  Lapin rakennuspiirin suunnittelu- ja suunnittelunohjaustyö 
   
• Heli Tuovinen
  Pohjoisen perinne ja myytti tekstiilitaiteeksi
   
• Sisko Ylimartimo
  Luterilaisten jälleenrakennuskirkkojen alttaritaulut Lapissa

Tutkimusryhmän posterit

• Tutkimusryhmän posterit.pdf

Mervi Löfgren (ent. Autti) 
TaT, hankkeen koordinaattori ja tutkija
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, kulttuurihistorian oppiaine
P. 040 4844420
mervi.autti[at]ulapland.fi

Mervi Löfgren (ent. Autti) 

TaT Mervi Löfgren on tutkijana ja koordinaattorina FEENIKS-hankkeessa. Hän on tutkinut historiallista valokuvaa tulkinnan lähteenä ja perehtynyt myös historiallisen dokumenttielokuvan tekoon. 

Taiteilijat tulia virittelemässä "Lapin henkisen elämän raunioilla" 

Tutkimukseni tavoitteena on valaista kolmen erilaisen lappilaisen taiteilijan – kirjailija, taidemaalari A. E. Järvisen, kirjailija Annikki Kariniemen ja valokuvaaja Matti Saanion –
näkemyksiä yhteiskunnasta ja kulttuurista jälleenrakennuskauden ajan Lapissa. Taiteensa välityksellä he vaikuttivat maakunnallisessa ja valtakunnallisessa kulttuurielämässä, mutta he ottivat myös julkisesti kantaa yhteiskuntaan ja vallitseviin olosuhteisiin: Järvinen kulttuuriyhdistys Seitapiirin puitteissa, Kariniemi lehtikirjoituksissaan ja Saanio reportaaseissaan Suomen Kuvalehdessä ja Helsingin Sanomissa.

Lappia ei ainoastaan jälleenrakennettu, sitä myös ”uudelleenrakennettiin”. Miten tutkimuksen taiteilijoita voi sitä kautta määritellä ja miten he Lappia ”rakensivat”? Miten he olivat mukana jälleenrakennuksen eetoksessa? Mikä merkitys A. E. Järvisen, Annikki Kariniemen ja Matti Saanion toiminnalla jälleenrakennuskauden aikaan oli? 

Järvisen, Kariniemen ja Saanion toiminta on osa tutkimatonta lappilaista ja pohjoista kulttuurihistoriaa. Tutkimus purkaa myös Lappiin liitettyä eksotisointia ja nostaa esiin siellä asuneiden ihmisten toimijuutta. Tutkimuksen lisäksi, sen rinnalla ja siihen liittyen avaan historiankirjoittamisen muotoa elokuvalliseen esittämiseen kirjoittamalla aiheesta 30-minuuttisen historiallisen dokumenttielokuvan käsikirjoituksen. 

 
Päivi Granö
TaT, kuvataidekasvatuksen professori
Lapin yliopisto, taiteiden tiedekunta, kuvataidekasvatus
P. 0400 791 923
paivi.grano[at]ulapland.fi

Päivi Granö

TaT Päivi Granö on Lapin yliopiston kuvataidekasvatuksen professori. Hän on tutkinut lapsen ja nuoren visuaalista kulttuuria, paikan ja kodin kysymyksiä ja kuvataiteen syntyprosessia.

Kotiseudun rakentuminen Tornionjokilaakson koululaisten piirustuksissa ja kotiseutuaiheisissa teksteissä 1951–1953

Norrbottenin kotiseutuyhdistys ja paikallinen pääsanomalehti järjestivät läänin koululaisille kotiseutuaiheisen piirustus- ja tekstikilpailun vuosina 1951–53. Kilpailu tuotti tutkimuksen kautta toistaiseksi avaamattoman aineiston (32 mapillista), joka on tallennettu Norrbottenin museoon. Tutkimus kohdistuu Tornionjokilaakson kuntiin Seskaröstä Pajalaan.

Lapsilla oli suomenkielisyytensä ja sukulaissuhteiden kautta kiinteä yhteys Suomen puolen Tornionjokilaaksoon. Niinpä tietoisuus ja kokemus Lapin sodasta evakkoineen oli vahva. Lasten tuottama aineisto tuottaa ja kommentoi alueen kulttuurista ruotsalaistamista, ja tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten koulun kotiseutukasvatus rakensi käsitystä kodista ja kotiseudusta paikkana. Tavoitteena on myös osoittaa miten rajaa jäsennettiin ja terävöitettiin Ruotsin valtion toimesta (Elenius 2001).

Aineiston analysointi perustuu kuvien kulttuuriseen lukemiseen. Lasten kuvien synty on riippuvainen kulttuurisesta kontekstista, ja ne syntyvät tietyssä sosiaalisessa tilanteessa (Wilson 1997, 2004; Freeman 1997; Rose 2007). Kuvissa tarkastellaan koulujen kotiseutukasvatuksen, maisemaideaalien ja arjen kuvastojen esiintymistä ja vaikutusta. Tutkimus toimii rinnakkaistutkimuksena Anniina Koivurovan tutkimukselle, jonka aineistona on Suomen puoleinen samanaikaisesti syntynyt lasten piirustusten aineisto.

 
Tuija Hautala-Hirvioja
FT, taidehistorian professori
Lapin yliopisto, taiteiden tiedekunta, taide- ja kulttuuriopinnot
Puh. 0400-791 923
tuija.hautala-hirvioja[at]ulapland.fi

Tuija Hautala-Hirvioja

FT Tuija Hautala-Hirvioja on taidehistorian professori, jonka opetus ja tutkimusalana Lapin yliopistossa on pohjoinen taide ja kulttuuri sekä suomalainen nykytaide Jenny Ja Antti Wihurin rahaston taidekokoelman viitekehyksessä. Lisäksi hän on tutkinut lappilaista kansantaidetta.

Lapin taideseura Seitapiirin ja Kemin Taideyhdistyksen merkitys kulttuurielämän jälleenrakentamisessa

Lapin taideseura Seitapiiri ja Kemin Taideyhdistys perustettiin 1947. Yhdistykset alkoivat heti suunnitella yhteistä ja koko maakunnan kattavaa kulttuuritoimintaa, muun muassa Lapin kulttuuriviikkoja, jotka Seitapiiri järjesti ensimmäisen kerran Rovaniemellä vuonna 1949. Lapin esittävät taiteilijat, kirjailijat ja kuvataiteilijat osallistuivat aktiivisesti yhdistystoimintaa aina 1960-luvun alkuun, minkä jälkeen kaupungit alkoivat huolehtia kulttuuritoiminnasta ja eri taiteen alat perustivat omat seuransa.

Taiteen tekemisellä ja vastaanottamisella oli tärkeä merkityksensä traumojen, surujen, menetysten ja muistojen käsittelyssä, yksilön eheytymisessä sekä yhteisöllisyyden tukemisessa Lapin jälleenrakennuskauden vaikeissa olosuhteissa. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten Lapin taideseura Seitapiiri ja Kemi Taideyhdistys toimivat, mikä oli taiteilijoiden suhde dramaattisesti muuttuneeseen ympäristöön ja miten he sitä kuvasivat vai kuvasivatko lainkaan? Miten seuratoiminta tuki ja käsitteli yhteisön kokemuksia sekä auttoi henkistä jälleenrakennustyötä.

Tutkimusaineistona ovat Seitapiirin ja Lapin Taideyhdistyksen keskeisten taiteilijoiden teokset, näyttelyt, taideseuran kokousten pöytäkirjat ja näyttelyiden arvostelut sekä muu sanomalehtiaineisto. Arkisto- ja muuta kirjallista aineistoa tulkitaan sisällönanalyysia hyödyntäen ja suhteessa taideteoksiin. Taideteosten analyysissä hyödynnetään Erwin Panofskyn (1955) ikonologisen menetelmän kolmatta vaihetta, ikonografista synteesiä, jossa taideteoksen sisältöä tarkastellaan suhteessa taideteoksen valmistumisajan ideologiseen, historialliseen ja filosofiseen ilmapiiriin tai asenteeseen.

Veera Kinnunen
YTM, tutkija
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sosiologia
Puh. 040-4844 175
veera.kinnunen[at]ulapland.fi

Veera Kinnunen

 
Anniina Koivurova
TaT, visuaalisen kulttuurin yliopistonlehtori
Lapin yliopisto, taiteiden tiedekunta ja Arktinen keskus
P. 040 484 4385
anniina.koivurova[at]ulapland.fi

Anniina Koivurova

TaT Anniina Koivurova väitteli Lapin yliopistossa vuonna 2010 nuorten tuottaminen kuvien merkityksistä ja niihin liittyvistä sosiaalisista suhteista.

Poron askel ja keltainen kuisti. Mitä lappilaisten lasten piirustukset kertovat sodanjälkeisestä ajasta?

Tutkimusaineisto on kanadalaisen opettajan, taiteilijan ja taidehistorian tohtorin Naomi Jackson Grovesin suomalaislasten kanssa toteutetun työn tulos. Hän toimi kveekarien vapaaehtoistyöntekijänä Lapissa Ruotsista evakosta palanneiden lasten parissa vuosina 1945–47. Lasten tuottama piirustusaineisto palautettiin Kanadasta Rovaniemelle 2005. Aineistoon sisältyy 141 kuvaa sekä Jackson Grovesin päiväkirjat.

Vertailuaineistona toimivat aikakauden oppikirjat ja muut ajan kuvastot. Lisäksi haastatellaan Jackson Grovesin oppilaita, jotka ovat tällä hetkellä 80–70-vuotiaita. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, minkälaista Lappi-kuvaa ulkopuolinen auttaja on rakentanut lasten piirrosten välityksellä, ja miten lappilainen kuvasto ja kveekarin opetus on heijastunut lasten piirustuksiin. Lasten piirustukset ovat osa sodanjälkeistä läntistä avustustoimintaa eivätkä ne siten ole kulttuurisesti tai poliittisesti neutraaleja.

Tekstuaalista ja kuvallista aineistoa tulkitaan Bambergin kerronnallista asemointia käsittelevän analyysin ja subjektiasemoinnin käsitteen avulla. Sekä tekstin- että kuvantutkimuksessa hyödynnetään myös fokalisaation käsitettä; katsomisen positioita (Bal). Tutkimuksessa kysytään siten, kenen silmin ja kokemuksena asiat esitetään.

Kari Kotkavaara
FT, akademilektor i konstvetenskap, Åbo Akademi
P. 02 2154335 (vv. syksyyn 2013)
kkotkava[at]abo.fi 

Kari Kotkavaara

FT Kari Kotkavaara toimii taidehistorian akatemialehtorina Åbo Akademissa.

Kenen traditiot? Lennart Segerstråle ja ”Kristuksen kirkastuminen” kylmän sodan Lapissa 

Lennart Segerstålen Elämän lähde ja Rovaniemen luterilainen kirkko, jonka koko alttarintakaisen seinän tuo allegorinen seinämaalaus täyttää, olivat osa Lapin jälleenrakennusta. Yleensä Segerstrålen teos myös tulkitaan kunnianosoitukseksi sotien jälkeen toteutetulle suurelle yhteiskunnalliselle ponnistukselle, Lapin jälleenrakentamiselle, kun sen muotonsa ja sisältönsä korostaman dualismin osalta taas usein assosioituu Lars Levi Laestadiuksen julistukseen. Elämän lähteen maalaukselliset ominaisuudet kytketään myös Suomen taiteen kultakauteen ja samalla viitataan Lennart Segerstrålen tanskalaiseen opettajaan Joakim Skogvardiin, jonka innoittajia olivat Bysantin ja varhaisrenessanssin taide. Segerstråle näki oman elämänsä liikkeessä pitäväksi voimaksi eräänlaisen askeesin: hellittämättömän, päivittäisen pyrkimisen sisäiseen uudelleensyntymiseen Kristuksessa, ja viitteistä siihen on epäilemättä nähtävissä Elämän lähteessä.

Vähälle huomiolle on samalla jäänyt, että Segerstrålen töissä voi nähdä erilaisia yhteyksiä hänen elämänpiirinsä ruotsinkieliseen kulttuuriin, esimerkiksi Tove Janssonin kepeisiin ja koristeellisiin seinämaalauksiin sekä niihin kosketuskohtiin, joita kirjailija Tito Collianderilla, taidemaalari Gösta Diehlillä ja intendentti Bertel Hintzellä oli venäläisyyteen. Colliander identifioitui Suomessa elävään venäjänkielisten ortodoksien yhteisöön, ja siinä hän tutustui bysanttilaisen hengellisyyden ytimessä olevaan ”sydämen puhdistamisen”- traditioon: tapaan toistaa ääneti mielessä lyhyttä rukousta, jonka keskuksena on nimenomaan kirkastunut, valoa säteilevä Kristus.
Kun Suomi jatkosodassa 1941-1944 valloitti laajoja alueita Neuvostoliitolle kuuluvasta Karjalasta, Diehl ja Hintze kuuluivat niihin kulttuurihenkilöihin, joita komennettiin korjaamaan talteen valloitusalueella olleita, isännättömiksi jääneitä ikoneita. Tämä toiminta saatettiin myös suuren yleisön tietoon, ja innostustakin se herätti, ei vähiten modernin suuntauksen taitelijoissa, kirjailijoissa ja oppineissa. Suomen tappio syksyllä 1944 hiljensi sittemmin julkisen puheen ikonitaiteesta, mutta on silti toinen kysymys, miksi puhumista olisi vuoden 1950 aikoihin ollut varottava, kun oltiin luotettujen ystävien suljetussa piirissä ja puhuttiin äidinkieltä, ruotsia.

Kukaan ei näyttäisi toistaiseksi kiinnittäneen huomiota siihen yhdennäköisyyteen, jonka voi havaita Elämän lähteen valoympyrässä seisovan Kristus-hahmon ja esimerkiksi Andrei Rublevin tunnetun, ”Kirkastumisen”, - ja erikoisesti tuota ikonia hallitsevan, jumalallista valoa säteilevän Vapahtajan - välillä. Vaikka Segerstrålen kiinnostuksesta ikoneihin ei liene eksplisiittistä näyttöä, tuo yhdennäköisyys askarruttaa. Aikomukseni on hyödyntää maalaustaiteen ikonografista ja taidehistorian historiografista analyysia ja tulkita julkaistuja ja julkaisemattomia tekstejä, samoin valokuvia ja taidejulkaisuja kriittisesti kontekstualisoiden, jotta kävisi mahdolliseksi nähdä joitain niistä lausumatta jääneistä (ehkä keskenään ristiriitaisista) pyrkimyksistä, jotka kylmän sodan alkuvuosina pitivät liikkeessä Suomessa vaikuttaneita, ruotsia, suomea ja venäjää puhuvia yleisöjä. Kenen tai keiden traditioista Elämän lähteessä mahtaa olla kysymys? 

Veli-Pekka Lehtola
FT, saamelaisen kulttuurin professori
Oulun yliopisto, Giellagas-instituutti
P. 08 553 3489
veli-pekka.lehtola[at]oulu.fi

Veli-Pekka Lehtola

FT Veli-Pekka Lehtola toimii Oulun yliopistossa Giellagas-instituutissa saamelaisen kulttuurin professorina. Hän on kirjoittanut lukuisia julkaisuja saamelaisten historiasta ja kirjallisuudesta.

Palautetut muistot. Kohtaamisia arkistokuvien ja saamelaisten kokemusten äärellä sotienjälkeisenä aikana

Arkistojen kansatieteelliset valokuvat saamelaisista saavat uusia merkityksiä, kun ne palautetaan "kentälle" saamelaisten itsensä muisteltaviksi. Saamelaisia on valokuvattu runsaasti, Suomessakin enenevässä määrin 1900-luvun alusta lähtien. Näitä representaatioita luonnehtivat romanttiset, eksoottiset ja jopa rotutieteelliset sävyt. Sotien jälkeen erilaiset sävyt moninaistuivat kuvien määrän lisääntyessä, kun tavalliset turistit, toimittajat ja myös saamelaiset itse alkoivat kuvata yhä enemmän. Kuvamateriaali on kiinnostava rapetriaatio- eli palauttamispolitiikan valossa, kun saamelaisten esi-isien ääniä pyritään tuomaan takaisin saamelaisten itsensä pariin. Kuvien kautta esiin nousevat kokemukset, eletyt ympäristöt kuin paikoistakin kumpuavat muistot kertovat tarinoita sekä kahden kulttuurin kohtaamisesta että visualisoivat saamelaisten ”omia historioita”.

 
Nina Sääskilahti
nina[at]saaskilahti.net

Nina Sääskilahti

FT Nina Sääskilahti on Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen tutkijatohtori. Hän on kiinnostunut yksityisestä ja julkisesta muistamisesta ja hän on tutkinut muun muassa aikaa omaelämäkerrallisessa kirjoittamisessa. 

Sodanjälkeinen maisema ja muisti/tulevaisuus Reino Rinteen teoksessa Lapin rauha

Tutkimuksessa tarkastellaan maisemaa, muistia ja tulevaisuutta Reino Rinteen matkakirjassa Lapin rauha (1946/1991).

Marja Tuominen, hankkeen johtaja
FT, kulttuurihistorian professori
Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, kulttuurihistorian oppiaine,
Yliopistonkatu 8, 96300 ROVANIEMI (postiosoite Lapin yliopisto, PL 122, 96101 ROVANIEMI)
P. 040 570 6889
marja.tuominen[at]ulapland.fi

Marja Tuominen

FT Marja Tuominen on Lapin yliopiston kulttuurihistorian professori. Hänen tutkimusalueitaan ovat olleet mm. Suomen sodanjälkeinen sukupolvihistoria, pohjoinen kulttuurihistoria sekä bysanttilaisen ja ortodoksisen kuvakulttuurin historia. Metodologinen orientaatio asettuu psykohistorian, mentaliteettien historian ja mikrohistorian sekä visuaalisen hermeneutiikan alueelle.

Vähemmän pyhää? Ortodoksisuuden jälleenrakentaminen Suomen Lapissa

Puhuttaessa Lapin uskonnollisuuden historiasta mielikuvat kiinnittyvät usein vain sen kahteen ulottuvuuteen: saamelaiseen luonnonuskontoon liittyneeseen tietäjä-instituutioon (”Lapin noituuteen” tai ”lappilaiseen shamanismiin”) ja lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Kuitenkin jo vuosisatojen ajan myös ortodoksisuus on ollut osa Suomen pohjoisimpien seutujen ja lähialueiden henkistä, poliittista ja materiaalista kulttuuria ja kulttuurista vuorovaikutusta. Petsamon kolttien käännyttäminen ortodoksiseen uskoon käynnistyi 1500-luvulla. Muiden saamelaisten ja suomalaisten vuorovaikutus kolttaväestön kanssa oli tuohon aikaan luonteeltaan kulttuurista ja kaupallista mutta suomalaisten puolelta myös sotaisaa ja väkivaltaista. 1600-luvulla Venäjän kirkon uudistuksia vastustaneet vanhauskoiset pakenivat uskonnollista painostusta keisarikunnan periferiaan ja muodostivat omia yhteisöjään mm. valtakunnan luoteisosiin, repression jatkuessa myös rajaseudulle Kainuun ja Kuusamon korkeudelle. Autonomian ajalla ortodoksisia yhteisöjä syntyi eritoten rannikkoseudulle ja sen läheisyyteen sekä Etelä- että Pohjois-Suomeen venäläisten varuskuntien ja niitä seuranneiden kauppiaitten ja käsityöläisten mukana. Suomen itsenäistyttyä Petsamo kolttaväestöineen ja ortodoksiluostareineen tuli osaksi pohjoisinta Suomea.1920-luvun alussa puhkesi Vienan Karjalassa kansannousu, jonka seurauksena Kainuuseen, Kuusamoon ja Pohjanlahden pohjoisimmalle rannikkoseudulle syntyi ortodoksisia pakolaisyhteisöjä. (Tuominen 2005.)

Jatkosodan päättyessä Suomen ortodoksinen kirkko menetti rauhansopimuksen nojalla 90 prosenttia omaisuudestaan, kun Neuvostoliitolle luovutetuilla alueilla olleet kirkot, rukoushuoneet ja luostarit osin irtaimistoineen jäivät rajan taakse. Luovutettujen alueiden ortodoksiväestö, karjalaiset ja petsamolaiset, asutettiin eri puolille Kanta-Suomea, ja uusi seurakuntajako astui voimaan vuoden 1950 alussa. Neljäntoista uuden ortodoksiseurakunnan joukkoon kuuluivat mm. Lapin, Oulun ja Kajaanin seurakunnat. Aineellisen niukkuuden, hengellisen hajaannuksen ja asiantuntemuksen puutteen vallitessa rakennettiin Petsamon ja Karjalan siirtolaisille pyhäkköjä, joita kuvaamaan on vakiintunut käsite ”jälleenrakennuskirkot”. (Roivas 2000; 2004; Husso 2011; Tuominen 2005.)Tutkimus kohdistuu ensisijaisesti Lapin ortodoksisen seurakunnan jälleenrakennuspyhäkköihin (Rovaniemi, Sevettijärvi, Ivalo, Nellim) ja entisen Lapin läänin alueella sijaitseviin Oulun ortodoksisen seurakunnan kirkkoihin (Varejoki, Kemi, Tornio), niiden kirkkoarkkitehtuuriin sekä sakraaleihin kuviin ja esineisiin. Vertailuaineistona ovat Oulun ja Kajaanin seurakunnan ns. kuvakirkot.

Tutkimuksessa kysytään, mitä (ja miten) nämä pyhäköt kertovat meille jälleenrakennusajan uskonnollisten, etnisten ja kulttuuristen vähemmistöjen henkisen ja materiaalisen jälleenrakennuksen ehdoista ja mahdollisuuksista. Tulkinnassa korostuu Fernand Braudelin esittämä ajatus ajan eripituisista jatkumoista ja niiden kerroksellisesta läsnäolosta jokaisessa eletyssä ja tutkitussa nykyhetkessä. (Braudel 1969.) Lisäksi tutkimusasetelmaa ja metodologiaa määrittää ja rajaa visuaalisen ja materiaalisen kulttuurihistorian lähtökohta, jonka mukaisesti kiinnostus kohdistuu ihmisten ja aineellisen/visuaalisen esityksen/esineen ja ihmisen väliseen suhteeseen: konteksteihin, yhteisöihin ja kokemuksiin, joiden kautta ja joihin liittyen esitykset ja esineet saavat merkityksensä. (Esim. Harvey 2009; Mäkikalli 2010.) Tämä lähestymistapa ei koske ainoastaan rakennuksia ja esineitä vaan myös fyysisesti ja mentaalisesti elettyä ja koettua maisemaa, johon kuuluvat kirkkojen ohella mm. kalmistot. (Raivo 1996.) Kirkkorakennukset, -tilat, kuvat ja esineet toimivat sekä tutkimuksen kohteena että lähteenä.

Käsite ”jälleenrakennuskirkko” on pitkään ymmärretty pejoratiivisena, ja väheksyvä asenne on heijastunut myös siinä, miten jälleenrakennusajan pyhäkköjä on 1980-luvulta lähtien milloin venäläiseen ja karjalaiseen, milloin bysanttilaiseen perinteeseen ja autenttisuuden konseptioon vedoten muutettu uuteen ulkoasuun. (Tuominen 2005; Tuominen 1990.) Voidaankin sanoa, että oma aikamme on antanut pohjoisen ortodoksisuuden jälleenrakennuksen käsitteelle uudella tavalla kerrostuneen merkityksen, ja siten esittää tutkimuskysymykselle jatkokysymys: missä määrin innostus jälleenrakennuskirkkojen revisualisointiin on oire nostalgiasta ja missä määrin oman historian tai sen tietyn vaiheen häpeästä tai ainakin pois pyyhkimisen halusta? (Vrt. Kotkavaara 1999.)

Visuaalisten ja materiaalisten primäärilähteiden (kenttätyön) rinnalla tutkimuksen muita lähteitä ovat arkistoaineistot, valokuvat, lehtiartikkelit ja haastattelut (muistitietohistoria) sekä tutkimuskirjallisuus. Tutkija on aikaisemmin julkaistua laajaa artikkeliaan (Tuominen 2005) varten tehnyt useita arkistokäyntejä ja kerännyt muuta lähdeaineistoa koko Oulun ortodoksisen hiippakunnan alueelta sekä aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Näitä käytetään hyväksi tässä tutkimuksessa, minkä lisäksi jatketaan arkistotyötä mm. tämän tutkimuksen kohteeksi rajautuvien seurakuntien arkistoissa, Oulun maakunta-arkistossa, Ortodoksisen kirkollishallituksen arkistossa ja Ortodoksisessa kirkkomuseossa. Myös haastatteluaineistoa kartutetaan. Vertailuaineistoa kartoitetaan myös Petsamon ja Solovetskin luostareiden pyhäköistä, joissa ortodoksisuuden jälleenrakennus Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen on monin haastavin tavoin liittynyt myös mielen – ja historian – jälleenrakentamiseen.

Merja Paksuniemi
KT, yliopistonlehtori
Lapin yliopisto, Kasvatustieteiden tiedekunta
P. 040 484 4141
merja.paksuniemi[at]ulapland.fi

Merja Paksuniemi

KT Merja Paksuniemi toimii yliopistolehtorina Lapin yliopistossa sekä verkostotutkijana Siirtolaisuusinstituutissa. Hänen tutkimustoimintansa kohdistuu Suomen koululaitoksen historiaan sekä lapsuuteen sotavuosien aikana.

Takaisin koulutielle. Kansakoululaitos jälleenrakennusaikana

Sota-aika 1939–1945 vaikutti kansakoulun toimintaan laajasti. Opetusta pyrittiin kuitenkin järjestämään vaativista olosuhteista huolimatta, mutta esimerkiksi suuret luokkakoot, materiaali- ja opettajapula vaikuttivat toimintaan heikentävästi. Sotavuosina kaatui rintamatehtävissä yli 900 opettajaa ja noin 60 opettajaksi opiskelevaa. Lisäksi kaksi opettajaseminaaria jäi luovutetuille alueille, joten opettajapula vaikutti myös sotavuosien jälkeen. Tähän vastattiin Lapin läänissä perustamalla toinen opettajaseminaari Kemijärvelle vuonna 1950 jo aiemmin vuodesta 1921 toiminnassa olleen Tornion seminaarin rinnalle. Koulun aloittamisen haasteena oli se, että Lapin sodan aikana tuhoutui Lapin läänissä 120 koulua. Näin koululaitoksen toiminnan käynnistäminen sotien jälkeen aloitettiin rakentamalla uusia koulurakennuksia. Siihen saakka koulua käytiin parakeissa ja talojen pirteissä. Lisähaasteensa opetustyölle toi myös materiaalipula.

Miten lapset kokivat koulunkäynnin? Millaisia muistoja heillä on? Miten kansakoululaitos saatiin toimintaan jälleenrakennusaikana?

Tutkimusaineistona ovat jälleenrakennusaikana lapsena olleiden haastattelut, arkistolähteet sekä aikaisemmat tutkimukset.

Anu Soikkeli
Dos., arkkitehti, lehtori
Oulun yliopisto, arkkitehtuurin osasto
anu.soikkeli[at]oulu.fi

Anu Soikkeli

Dosentti, arkkitehti Anu Soikkeli työskentelee lehtorina Oulun yliopiston arkkitehtuurin osastolla. Hänen tutkimusalueitaan ovat olleet kulttuuriympäristö, pappilat ja suomalainen perinteinen rakentaminen. Hän on kiinnostunut erityisesti jälleenrakentamisen ohjaamisen organisoinnista ja jälleenrakennuskauden tyyppitaloista.

Lapin rakennuspiirin suunnittelu- ja suunnittelunohjaustyö

Kansallista historiaa koskevissa jälleenrakennuskauden arkkitehtuurin kokonaistulkinnoissa Lapin osuus on jäänyt olemattomaksi ja tyyppitalojen tarkastelu sen osalta vähäiseksi. Omassa tutkimuksessani tarkastelen jälleenrakentamiskauden työtä yksittäisen suunnittelijan, arkkitehti Erkki Koiso-Kanttilan (1914–2006) työn kautta. Hän teki elämätyönsä suunnittelijana, opettajana ja suunnittelun ohjaustehtävissä. Jatkosodan aikana Koiso-Kanttila osallistui rakennusupseerina Karjalan jälleenrakentamisen suunnittelu- ja ohjaustyöhön. Sodan jälkeen vuonna 1945 hänet kutsuttiin Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön eli KYMRO:n Lapin rakennuspiiriin suunnitteluosaston johtajaksi, missä tehtävissä hän toimi vuoteen 1948 saakka. Erkki Koiso-Kanttila edustaa niitä suunnittelijoita, jotka vaikuttivat ensisijaisesti rakentamisen ja arkkitehtuurin kehittymisen taustalla.

Tarkastelen tutkimuksessani arkkitehti Erkki Koiso-Kanttilan asemaa Lapin jälleenrakentamisprosessissa ja erityisesti nk. jälleenrakentamisajan tyyppitalojen suunnitteluperiaatteita hänen tyyppitalojensa kautta. Käytössäni on vuonna 2002 tekemäni haastattelun aineisto sekä hänen laaja arkistonsa sisältäen mm. piirustuskokoelman ja kirjeenvaihdon. Tarkastelen tässä työssäni myös tyyppitalojen arvottamista osana jälleenrakennuskauden rakentamista ja niiden suhdetta modernismiin myös aiempien tutkimusten valossa, erityisesti rakennusten arvottamisessa tapahtuneita muutoksia. Tutkimus tuo oman lisänsä jälleenrakentamista koskevaa keskusteluun nostamalla tarkastelun yksittäisen suunnittelijan näkökulman ja kokemukset. Tarkastelen myös, mikä merkitys tyyppitaloihin kohdistuneella voimakkaalla kritiikillä on ollut suunnittelijalle hänen asemoidessaan 1940-luvun työhistoriaansa koko uraansa. Haen tätä kautta vastausta myös siihen, miksi jälleenrakennuskauden tyyppitalojen tutkimus käynnistyi verrattain myöhään, vasta 1990-luvulla, ja miksi Lapin jälleenrakennuskauden tutkimus on edelleen käynnistymisen vaiheessa.

Jälleenrakennuskauteen liittyvä tutkimus on osa laajempaa työelämäkertatutkimusta, jonka tavoitteena on valottaa arkkitehtuurin ilmiöiden ja teemojen heijastumista yhden suunnittelijan elämäntyöhön noin 40 vuoden aikana eli 1930-luvun funktionalismista 1970-luvun rationalismin kaudelle. Tutkimuksessa tarkastelen rinnan erilaisten rakentamiseen liittyvien teemojen esiintymistä ja korostumista kansallisessa ja kansainvälisessä arkkitehtuuridiskurssissa ja näiden teemojen esiintuloa Erkki Koiso-Kanttilan kirjoituksissa, suunnitelmissa ja muussa arkkitehdin työssä. Työssäni tuon esille suunnittelun ja suunnittelutyön kehyksen paradigman muutoksen funktionalismin ihanteista jälleenrakennuskauden ongelmaratkaisuun ja hyvinvointiyhteiskunnan rationalismiin.

Heli Tuovinen
KM, projektipäällikkö, tutkija
Lapin yliopisto, taiteiden tiedekunta, sisustus- ja tekstiilimuotoilu
P. 040 4844071
heli.tuovinen[at]ulapland.fi

Heli Tuovinen

KM Heli Tuovinen on tutkija ja toimii projektipäällikkönä Woollen Innovations -hankkeessa. Hän on tutkinut visuaalisen kulttuurin alueella kuvan lukutaitoa. Tekstiilisuunnittelijana erikoistumisalueena on villakuitu tekstiilin ja tekstiilitaiteen materiaalina.

Pohjoisen perinne ja myytti tekstiilitaiteeksi

Tekstiilitaiteilija Elsa Montell (1926 -) aloitti taiteellisen ja taideteollisen työnsä Rovaniemen maalaiskunnan Oikaraisen kylässä 1950-luvun alussa. Montellin raanutaide nivoi mentaalisesti yhteen perinteen ja tulevaisuuteen kurkottavan jälleenrakennusajan tekstiilitaiteen. Töiden visuaalinen retoriikka viittasi turvallisesti menneeseen, mutta näyttäytyi Montellin uudistamana jälleenrakennusajan modernin kodin taiteena. Rakennusten ja arjen esineistön tuhoutuminen tuotti jälleenrakennusvaiheessa kotien esineille vahvoja, pitkälle tulevaisuuteen säilyviä merkityksiä.

Elsa Montellin perustama taidekutomo Lapin raanu edusti harvinaista naisyrittäjyyttä tuhotulla maaseudulla. Kutomo tarjosi työpaikkoja ja vähitellen kohonnut perinnerakennusmiljöö konkretisoi ja symboloi mahdollisuuksia. Montellin tekstiilitaiteen menestyminen muotoilun kansainvälisissäkin näyttelyissä oli syrjäkylällä positiivinen viesti tulevaisuuden mahdollisuuksista.

Tutkimuksessa käsittelen tekstiilitaiteilijan työn kautta jälleenrakennuksen aikaa, kotia ja sen esinekulttuuria. Sijoitan Elsa Montellin taiteen kulttuurisesti aikakauden paikallisen mutta myös kansallisen identiteetin rakentumisen kontekstiin, jossa väistämättä aikakauden ohella korostuu paikan merkitys.  

 
Sisko Ylimartimo
sisko.ylimartimo[at]pp.inet.fi

 

Sisko Ylimartimo

TaT, FT Sisko Yimartimo on Oulun yliopiston dosentti.

Luterilaisten jälleenrakennuskirkkojen alttaritaulut Lapissa

Toisen maailmansodan aikana 1940–44 Lapissa tuhoutuivat Enontekiön, Inarin, Turtolan, Kemijärven, Rovaniemen, Sallan kirkot ja Pellon rukoushuone. Pääosa paloi saksalaisten vetäytyessä Lapista syksyllä 1944, mutta Inarin ja Sallan kirkot tuhoutuivat talvisodan aikana. Edellinen tuhoutui ilmapommituksessa alkuvuodesta 1940 ja jälkimmäisen polttivat omat joukot joulukuussa 1939. Saksalaisten vetäytyminen Norjan puolelle oli tuhoisaa Ruijan kirkoille, joista tuhottiin noin 20 (joissakin lähteissä luku on 27).

Näkökulmani alttaritaideteoksiin on rajautunut niin, että kristillisen aiheen lisäksi taiteilija on liittänyt perinteiseen kristilliseen näkökulmaan jotakin, mikä kertoo taideteoksen sijaintipaikasta, esimerkiksi viittauksia pohjoiseen maisemaan, elämänpiiriin (esim. saamelaisuus) tai uskonnollisuuteen. Tämän vuoksi jätän käsittelemättä ne jälleenrakennuskirkkojen alttariteokset, jotka on tehty tyypillisen kristillisen tradition mukaan. Keskeisenä on Kristus-hahmo ja henkilöt ja miljöö on saatettu kuvata enemmän tai vähemmän itämaistyylisenä. Tämä karsii pois Aale Hakavan maalaukset Karihaaran seurakuntatalossa sekä Pellon, Kemijärven ja Turtolan kirkoissa. Tosin jää tulkinnanvaraiseksi, onko Kemijärven maalauksen Kristus ristillä (1950) taustassa tunturimaiseman piirteitä. Käsittelyn ulkopuolelle jäävät myös ne taideteokset, jotka on maalattu 1950-luvulla mutta jotka ovat sodassa säästyneissä kirkoissa (Pelkosenniemi, Ranua, Posio, Muonio, Kemi).

Poikkeuksellisesti käsittelen yhtä ennen jälleenrakennuskautta tehtyä maalausta: Väinö Saikon vuonna 1938 maalaamaa alttariteosta, joka sijaitsee Inarin saamelaiskirkossa.

Näkökulmaani ei rajaa taideteoksen materiaali tai tekniikka. Taidehistorioitsija Pekka Rönkkö on muuten perusteellisessa tutkimuksessaan Noitarummusta kirkkauden kruunuun jättänyt esittelemättä ”tekotavasta johtuvan rajoituksen vuoksi” (s. 142) Aimo Tukiaisen Sallan kirkkoon veistämän alttarireliefin ja Elsa Montell-Saanion Auttin kappelin kuvakudoksen. Montell-Saanio on pitänyt rajausta ongelmallisena, koska hän on suhtautunut materiaaliinsa kuin maalari öljyväreihin ja ”maalannut” langoilla värivaikutelmia ja sävyjä (ks. Tenkama & Ylimartimo 1998, 46).

Rajattuani aihetta ja näkökulmaa tarkastelen artikkelissani seuraavia taideteoksia:

- Väinö Saikko: Kristuksen ilmestyminen vaeltavalle saamelaisperheelle, Inarin saamelaiskirkko (1938)
- Aimo Tukiainen: Tulkaa minun tyköni, reliefi, Sallan kirkko (1950-luvun alku)
- Lennart Segerstråle: Elämän lähde, fresko, Rovaniemen kirkko (1951)
- Uuno Eskola: Taivaaseen astuva Jeesus siunaa Lapin kansaa, Hetan kirkko (1951)
- Lauri Välke: Autuaita ovat hiljaiset, Sieppijärven kirkko (1956, on rajatapaus)
- Urpo Wainio: Jeesus vierailee kolarilaisessa kodissa, Kolarin kirkko (1965)
- Elsa Montell-Saanio: Alttarikuvakudos, Auttin kappeli (1967)
Vertailumateriaalina käytän mahdollisesti Ruijan jälleenrakennuskirkkojen alttaritaideteoksia, ja niistä löytyviä paikallisuuteen viittaavia piirteitä.

Kirjallisuutta mm.
Elo, Tiina: Tuhkasta nousseet kirkot. Kirkkojen jälleenrakennus Lapissa. Raito 1 /2004, s. 43–50.
Rönkkö, Pekka: Noitarummusta kirkkauden kruunuun. Lapin kirkkomaalauksia keskiajalta nykypäiviin. Pohjoinen, Oulu 1985.
Tenkama, Pirkko & Ylimartimo, Sisko: Arktinen horisontti. Jokivarren värjäri Elsa Montell ja hänen taiteensa. / Arctic Horizon. Dyer from the River. Elsa Montell and her Art. Akatiimi Oy, Helsinki 1998.