Galleria Valo

Lapin yliopiston ja Jenny ja Antti Wihurin rahaston vieraileva taiteilija kuvanveistäjä Matti Nurminen sekä kuvataiteilija Pertti Kekarainen
15.10.–8.11.2015
Näyttelyn avajaiset keskiviikkona 14.10.2015 klo 18. Molemmat taiteilijat ovat läsnä avajaisissa.
Arktikum, Pohjoisranta 4, Rovaniemi
Avoinna ti–su klo 10–18, maanantaisin suljettu


Matti Nurminen: Näkövammainen punksteri, 2015. Gabro , luonnonkuitu. 46 x 48 x 25 cm.

Kirjailija Torsti Lehtinen on kirjoittanut Matti Nurmisesta seuraavasti:

Matti Nurmisen veistotaiteeseen vaikuttavat, kenties osittain tiedostamattomasti, hänen lukeneisuutensa ja vankka elokuvan tuntemuksensa. Hänen työnsä ovat kuin kiveen hakattua runoutta tai silmänräpäyksen mittaisia katkelmia abstraktista mustavalkoisesta elokuvasta.

Moni taiteen ammattilainen, kenties jokainen, ammentaa inspiraatiota omaan työhönsä jostakin naapuritaiteesta. Matti Nurmisen keskeinen inspiraation lähde on elokuva. Tunnettuani miehen 40 vuotta uskallan häneltä kysymättä väittää, että toinen yhtä tärkeä on kirjallisuus. Olen kuullut Nurmisen lausuvan tunteikkaasti ulkomuistista Aale Tynnin ja Boris Pasternakin runoutta. Hänen ansiostaan muistan aina, ”ettei elämää kuin peltoa voi ylittää”.

Matti Nurminen viihtyy monen eri materiaalin parissa, mutta hänen veistoksensa todistavat ennen kaikkea tekijänsä suuresta rakkaudesta kiveen. Ei ole sattuma, että yksi veistoksista on nimeltään Taikavuori. Nurminen ei käytä työssään assistentteja vaan tekee kaiken omin käsin. Helsingin Tattarisuon kiviveistämö ei liene luovan työn ympäristönä kaikkein idyllisimpiä, mutta paikka on tullut vuosien mittaan Nurmiselle perin juurin tutuksi. Hänen taiteilijanasenteensa tuo mieleen Nobel-kirjailija Albert Camus’n, joka hääri latomossa sormet painomusteessa osallistumassa tekstiensä tekniseen tuottamiseen.

Taiteilijoiden kouluttajanakin Nurminen on aina pitänyt tärkeämpänä käsin tekemistä kuin taideteoriaa, ja painotus näkyy myös hänen omissa töissään hienostuneena kädenjälkenä, niin älyllisesti harkittuja kuin teokset ovatkin.

Näyttelyssä on esillä Nurmiselle poikkeuksellisesti myös tyyliteltyjä näköispatsaita: ilkikuriset Punksteri, punkkarin ja hipsterin risteymä, ja hänen näkövammainen virkaveljensä käyvät keskenään dialogia. Kuohilas katsoo seinältä ja kuuntelee.

Kun näkee Nurmisen työt lähelle toisiaan asetettuina, kuulee abstraktienkin veistosten puhuvan. Tämä ei ole pelkkä metafora: Nurmisen muodoltaan lähes minimalistiset luomukset ovat kuin eläviä persoonallisuuksia, jotka esittävät kukin oman mielipiteensä maailmasta, sen kauneudesta ja sen sisäisistä jännitteistä.

Olen nähnyt Nurmisen töitä myös ulkotiloissa. Kalliolle tai nurmelle pystytettyinä hänen veistoksensa näyttävät kasvavan maasta, johon ne ovat syvälle juurtuneet: jylhä graniittinen tuoli on kuin hallitsija, jonka ympärillä patsaat parveilevat hoviväkenä. Andalusialainen spektroliittikaunotar heilauttaa sirosti viuhkaansa, ja orkesteri virittää menuetin.

Kun Nurminen hioo Aladdinin tavoin kivistä taikalamppuaan, siihen syttyy auringon valo. Diapaasi, perinteinen Päijät-Hämeen kiuaskivi, hohkaa lämpöä. Musta keskiyön aurinko valaisee huoneen.


Pertti Kekarainen: TILA (Spatial changes 39)

Kirjailija Torsti Lehtinen on kirjoittanut Pertti Kekaraisesta seuraavasti:

Pertti Kekarainen (s. 1965) täydentää Milan Kunderan klassista näkemystä olemisen sietämättömästä keveydestä kuvaamalla poissaolemisen raskaan voiman. Kekaraisen kuvissa yhtä olennaista kuin se, mikä niissä näkyy, on se, mikä niissä ei näy.

Ihmishahmoja esittävissä näennäisen staattisissa kuvissa vallitsee alituinen hiljainen liike: henkilöt poistuvat, heistä näkyy vain osa kehoa, pelkkä varjo tai läpikuultava hahmo kuin ihmisen henki.

Kekaraisen taide rinnastuu nykyaikaisen tieto-opin perustajien Immanuel Kantin ja Edmund Husserlin filosofiaan. Hänen kuvansa vapauttavat katsojan naiivista harhasta, että todellisuuden voisi nähdä sinänsä, sellaisena kuin se on vailla vastaanottajan luovaa osuutta. Kuvat jättävät katsojalle tilaa tehdä omat tulkintansa. Ne tunnustavat tosiasian, että havainnot eivät synny vain havaitusta kohteesta vaan myös havaitsijan tietoisesta tai tiedostamattomasta toiminnasta.

Kuvista huokuu vahva tunne, että ne tapahtuvat juuri tässä ja nyt, mutta kuitenkaan ne eivät kerro katsojalle, missä ja milloin. Kekarainen kunnioittaa katsojan tulkinnan vapautta häiritsemällä häntä ja pakottamalla hänet valppaaksi. Usein kohteen ja katsojan väliin tulee jokin silmää kiusaava tekijä: kalvo, varjo, väriläikkä, himmennetty ikkuna. Näin käy todellisuudessakin. Näemme aina maailman oman näkemyksemme harson läpi.

Kuvissa toistuvat valoläikät panevat miettimään, ovatko ne peräisin kuvatusta maailmasta vai sitä kuvaavasta kamerasta, joka ottaa silmän roolin ja haastaa kysymään, kumpi on tarkkanäköisempi, tunteva silmä vai tunteeton kamera. Kekaraisen kuvat kyseenalaistavat käsityksen kamerasta puolueettomana todellisuuden tallentajana ja romuttavat sanaleikin, jonka mukaan kamerassa on objektiivi ja silmässä subjektiivi. Kekaraisella on kamerassaankin subjektiivi.

Kekaraisen abstraktit kuvat tuottavat vahvan elämyksen konstruktivistisin, joskus suorastaan minimalistisin keinoin. Ne eivät totisesti herätä ahtaanpaikankammoa. Jotkut hänen töistään ovat oodeja oville, iloisia kuin aurinkoinen päivä Dublinissa, ja – mikä tärkeintä – ovista voi poistua ja niistä voi astua sisään.

Jälkiruuaksi Kekarainen tarjoaa huumoria. Tietokoneohjelmoitu jalka naputtaa lattiaan morseaakkosin Suomen perustuslakia, joka turvaa muun muassa ilmaisunvapauden, ja Pertti Kekarainen käyttää sitä kainostelematta.

Lisätietoja:
Matti Nurminen
matti.tapani.nurminen (at) gmail.com
Pertti Kekarainen
perttikekarainen (at) hotmail.com


Galleriat Katve 1–2

Johanna Vanhala, Matti Niinimäki, Mathieu Villien:
Yhteisiä polkuja
15.10.–8.11.2015
Näyttelyn avajaiset keskiviikkona 14.10.2015 klo 18. Taiteilija on läsnä avajaisissa.
Arktikum, Pohjoisranta 4, Rovaniemi
Avoinna ti–su klo 10–18, maanantaisin suljettu



Aistikokemus vie meidät hetkessä muistoon. Yhteisiä polkuja -teos pohtii muistamisen teema Alzheimerin taudin kautta. Teos on dokumentaarinen installaatio kahdesta Alzheimerin tautiin sairastuneesta pariskunnasta. Pariskunnasta toisella on Alzheimerin tauti ja toinen elää rinnalla. Teokseen on valittu hetkiä pariskunnan yhteisestä rakkaustarinasta. Eri ajanjaksot elävät teoksessa tuoden valoa ja perspektiiviä.

Alzheimerin taudin kohdatessaan pariskunta joutuu ajattelemaan itsensä ja parisuhteensa uudella tavalla. Rakkaus ei häviä, mutta ehkä se muuttaa muotoaan pyyteettömämmäksi. On löydettävä itsensä ilman toista. Mitä tapahtuu identiteetille, jos unohtaa läheisensä, muistonsa ja miten maitopurkki avataan?

Vanhala kokeilee teoksessa kolmiulotteista kollaasitekniikkaa. Hän yhdistelee valokuva-, video- sekä muita materiaaleja, joita hän on löytänyt tehdessään muistelutyötä pariskuntien kanssa. Vanhalaa kiinnostaa osallistuva dokumentaarinen elokuva, jossa elokuvan päähenkilöt itse kuvaavat materiaaleja. Muistelutyötä tehtäessä työstä tuli vähitellen osallistuva installaatio, jossa pariskunnat improvisoivat myös itse kuva- ja äänimateriaaleja. Elvi on käsistään hyvin taitava, ja Vanhala valitsikin kollaaseihin hänen tekemiään töitä.

Dokumenttielokuvaa editoidessaan Vanhala yhdistelee materiaaleja elokuvan aikajanalla. Yhteisiä polkuja -installaatiossa häntä kiinnostaa, mitä syntyy kolmiulotteisessa näyttelytilassa erilaisten materiaalien välissä aistikokemusten herätellessä muistoja. Installaatiossa on interaktiivisia osiota, mutta työn esillepanossa Vanhala on painottanut läsnäolon tuntua ja helposti lähestyttävyyttä. Sellaisia ovat työn päähenkilötkin, rovaniemeläiset Elvi ja Assari sekä jyväskyläläiset Mirja ja Teuvo.

Johanna Vanhala (s. 1975) on valmistunut Tampereen ammattikorkeakoulusta medianomiksi. Hän opiskelee Lapin yliopistossa mediatiedettä. Mathieu Villien on valmistunut La Fémis’stä äänittäjäksi. Matti Niinimäki opiskelee Aalto-yliopistossa.

Lisätietoja:
Johanna Vanhala
P. 040 720 8371
vanhalajohanna (at) gmail.com


LaY/Viestintä/SV