Teksti: Sari Väyrynen
Kuvat: Harri Pälviranta, Kristiina Koskisen lyhytelokuva Metsän määritelmä

Mitä metsä on sinulle? Mukaileeko käsityksesi mahdollisesti YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAOn virallista määritelmää? Sen mukaan metsä on vähintään puolen hehtaarin maa-alue, jossa on puuvartista kasvillisuutta. Lisäksi puiden latvusten alle jäävän osuuden pinta-alasta eli latvuspeittävyyden on oltava vähintään kymmenen prosenttia.

– Jos pitäisi selittää vaikkapa avaruusolennolle, mikä on sienimetsä, kauhuelokuvien metsä tai satumetsä, tuskin lähtisit liikkeelle latvuspeittävyydestä, naurahtaa tutkijatohtori Kristiina Koskinen.

– Siinä on hämmentävä ristiriita, miten metsä määritellään virallisesti ja miten rikas käsite metsä meille toisaalta on.

Koskinen tutkii metsän toisin tietämistä ja metsän esittämisen tapoja Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa Koneen Säätiön yhteensä kolmivuotisella rahoituksella. Tämän vuoden alussa valmistui tutkimuksen ensimmäinen, taiteellinen osa: Koskisen käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama kokeellinen lyhytelokuva Metsän määritelmä. Se etsii metsää käsitteen takana.

– Elokuva pyrkii olemaan sekä esteettinen kokemus että herättämään katsojan tuntemuksia, ajatuksia ja kysymyksiä metsän määrittymisestä, Koskinen kuvailee.

Metsän määritelmä on kokeellinen lyhytelokuva metsästä tunteiden, ruumiillisuuden, muistojen ja asiantuntijapuheen sotkuisissa rihmastoissa. Kuva elokuvasta.

Näetkö metsän toimijuutta?

Tutkimuksensa ja taiteensa kautta Kristiina Koskinen haluaa tunnistaa erilaisia kerronnan keinoja ja sitä, miten ne kytkeytyvät käsityksiimme luonnosta. Luonto ja kerronta ovat kietoutuneet yhteen aiemminkin hänen elämässään.

Tutkinnot maa- ja metsätaloustieteen alalta metsäekologiasta sekä kuvasuuntautuneelta medianomilinjalta pohjustivat kymmenen vuoden työrupeamaa erilaisten televisio-ohjelmien parissa. Koskinen työskenteli muun muassa tuotantopäällikkönä ja freelancer-käsikirjoittajana, ennen kuin tutkijan polku alkoi väitöstutkimuksesta. Väitöksessään Koskinen tarkasteli valtavirran luontodokumenttien audiovisuaalista kerrontaa ja sitä, millaisia luontokäsityksiä kerronta pitää sisällään. Taiteen tohtoriksi hän valmistui viime vuoden alussa.

– Puut, metsät ja kasvit kiehtovat minua aiheena edelleen valtavasti. Olen myös aidosti huolissani, millaisia metsiä jätämme seuraaville sukupolville, hän toteaa.

Kulttuurisesti juurtuneet käsitykset luonnosta vaikuttavat käsityksiimme luonnosta ja sen toimijuudesta suhteessa itseemme. Kuva Kristiina Koskisen lyhytelokuvasta Metsän määritelmä.

Koskinen puhuu kulttuurisen kestävyysmurroksen puolesta: pelkät tekniset ratkaisut eivät tule riittämään siihen muutokseen, jota tarvitaan, jotta planetaariset elinolosuhteemme säilyisivät kohtuullisina. Tarvitaan myös uudenlaisia luontokäsityksiä.

– Kulttuurisesti juurtuneet käsitykset luonnosta vaikuttavat siihen, miten hahmotamme luonnonympäristöjä oman toimijuutemme kohteena. Meidän täytyy tunnistaa ja uudelleen arvioida sanoja, tapoja, tunteita, maailmankuvia ja suhteita, jotka ylläpitävät ylikuluttavaa yhteiskuntaa, Koskinen sanoo.

Valmistellessaan lyhytelokuvaansa Koskinen nojautui ympäristö- ja posthumanismiin sekä erityisesti niin kutsuttuihin uusmaterialistisiin teorioihin.

– Niissä pyritään tunnistamaan materian aktiivisuus ja ottamaan tuo aktiivisuus mukaan ajatteluun sen sijasta, että esimerkiksi luonto hahmotettaisiin mykäksi ja passiiviseksi ihmisen toiminnan kohteeksi. Toimijuus hajautuu muillekin kuin ihmiselle. Olen soveltanut elokuvassa erityisesti Karen Baradin toimijuusrealismia metsän ymmärtämiseen ja esittämiseen, hän taustoittaa.

Kuva Kristiina Koskisen lyhytelokuvasta Metsän määritelmä.

Kerronnan uudenlaisilla asetelmilla irti ihmiskeskeisyydestä

Lyhytelokuvan tekemisen aikana Kristiina Koskinen huomasi työryhmänsä kanssa, miten haastavaa metsän rikkautta on säilyttää ja ihmiskeskeisyyttä purkaa.

– Kävimme työryhmänä läpi valtavan oppimisprosessin. Emme olleet aiemmin ymmärtäneet, miten todella pienetkin elementit rakentavat hetkessä asetelmaa, jossa ihminen on päähenkilö ja metsä tausta. Metsä litistyy helposti näyttämöksi myös eläinpäähenkilölle, hän kiteyttää.

Metsän määritelmässä metsän ja ihmisen tasavertaista yhteenkietoutuneisuutta pyritään kuvaamaan kehollisena kokemuksena ihmistanssijan avulla. Ihminen on kuitenkin harvoin kuvan keskellä, hänen kasvojaan ja katsettaan ei näytetä kertaakaan, ja hänellä on ihoa muistuttavat, väljät vaatteet. Näin on pyritty välttämään mielikuva päähenkilöstä, jonka esitystä seurataan. Kerronnan ratkaisut muotoutuivat kokeilemalla ja havainnoimalla niistä syntyviä tulkintoja.

– Emme toki pääse irti siitä, että olemme ihmisiä, jotka tuottavat inhimillisiä esityksiä toisille ihmisille. Emme pysty kokemaan jonkun toisen eliön tietoisuutta ja kokemusta. Silti yritys ymmärtää ja purkaa ajattelusta ihmiskeskeisyyttä on olennainen, eettinen ja tärkeä.

Metsän määritelmä -elokuvassa ihminen on läsnä kehollisesti, yhteenkietoutuneena osana metsää.

Maailma voi hahmottua toisin taiteen avulla

Tutkija-käsikirjoittaja luottaa taiteen kykyyn tavoittaa ja nostaa esiin piilossa olevia rakenteita sekä todellisuuksia, jotka ovat rationaalisen kielellisen ilmaisun reuna-alueilla ja ulkopuolella. Hän käyttää taidetta myös tutkimusmenetelmänä.

– Nämä todellisuudet eivät lakkaa olemasta, vaikka rajaisimme ne tieteen ulkopuolelle: silloin ne vain putoavat pois tarkastelusta ja ymmärryksestämme. Omaksi tutkimustehtäväkseni koen sen, että kielellistän ja tuotan tämäntyyppistä kokemusmaailmaa mukaan keskusteluun huolellisesti työstettyinä ja perusteltuina ajatuksina ja teoksina, Koskinen pohtii.

– Esteettiset kokemukset kehittävät havaintokykyämme ja voivat herkistää meitä tunnistamaan luonnossa tapahtuvia muutoksia. Lisäksi taide herättää kuvittelukyvyn ja auttaa näkemään asioita toisin ja vaihtoehtoisin tavoin. Siksi taiteelliseen tutkimukseen sisältyy mielestäni poikkeuksellisen suuri mahdollisuus maailman uudelleen ajatteluun.

Taiteelliseen tutkimukseen sisältyvät samat vaatimukset tuotettavan tiedon luotettavuudesta ja todennettavuudesta sekä pyrkimyksestä jatkuvaan kriittisyyteen kuin perinteisemmillä tieteellisillä menetelmillä tehtyyn tutkimukseen. Luovaan ja taiteelliseen tekemiseen on kuitenkin pakko antaa myös paloja itsestään: siitä ei voi pysyä ulkopuolisena.

– Luova tekeminen tutkimusmenetelmänä herättää valtavaa epävarmuutta. Itsekritiikki, jonka joutuu käymään läpi, on aikamoinen tsunami. Sen kanssa täytyy tulla jotenkin toimeen. Silti työssä ei saa kääntyä sisäänpäin, vaan on erittäin keskeistä, että työ altistuu ja altistetaan suuremmalle yhteisölle, keskustelulle ja kritiikille, Koskinen tähdentää.

Silloin taiteesta ja tutkimuksesta voi syntyä sytykkeitä ajattelun ja käsitysten muutokselle.

Kristiina Koskinen odottaa mielenkiinnolla, miten kokeellinen ja tieteeseen kytkeytyvä lyhytelokuva otetaan vastaan kilpailussa festivaalipaikoista: "Se ei ole valtavirtaa sielläkään." Kuva: Harri Pälviranta.