Vanhoillislestadiolaisuus on Suomen suurin kirkollinen herätysliike, johon kuuluu nykyisin arviolta 120 000 ihmistä. Liikkeen vahvat kannatusalueet ovat Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa, missä lestadiolaisuudella on pitkät perinteet sekä huomattava uskonnollinen ja sosiaalinen merkitys.

Tapio Nykänen tarkastelee väitöstutkimuksessaan sitä, millaista on lestadiolaisyhteisön poliittisuus suhteessa puoluepolitiikkaan, yhteiskuntaan ja liikkeen sisäisiin valtakamppailuihin. Tutkijan keskeisen väitteen mukaan politiikka ja teologia kietoutuvat vanhoillislestadiolaisuudessa toisiinsa monin tavoin.

Puoluepoliittisessa ja laajemmin yhteiskunnallisessa mielessä vanhoillislestadiolaisen ajattelun keskiössä on esivallan käsite: Jumala on asettanut valtiollisen esivallan, jolloin kristittyjen on oltava sille kuuliaisia. Tämä ajattelu noudattaa luterilaista perinnettä.

– Vanhoillislestadiolaisuudessa ajatus on otettu vakavasti läpi liikkeen historian: liikkeen ajattelu on ollut ja on edelleen konservatiivista yhteiskunnallisen pysyvyyden teologiaa, joka tukee valtiollista esivaltaa ja vastustaa vallankumouksellisuutta ja yleensä ”repivää” suhtautumista asioihin, Nykänen sanoo.

Tämä asenne on määrittänyt myös vanhoillislestadiolaisuudessa omaksuttuja kantoja suhteessa poliittisiin puolueisiin. ”Uskovaisten” puolueita ovat olleet konservatiiviset oikeistopuolueet, erityisesti Keskusta (Maalaisliitto) ja Kokoomus. Kiellettyjä ovat olleet vasemmistopuolueet, joita on haitannut niiden ateistinen ja vallankumouksellinen suuntautuminen. Samoin kiellettyjen puolueiden listalle ovat joutuneet Kristillisdemokraatit, jota on pidetty ”omavanhurskaana” ja jonka on ajateltu sekoittavan uskontoa ja politiikkaa liian avoimesti, sekä SMP, jonka politiikkaa on pidetty repivänä.

– 1900-luvun lopussa ja 2000-luvulla puoluekannat ovat alkaneet erkaantua teologisista kytköksistä ja samalla niistä on tullut aiempaa enemmän uskovaisten yksityisasioita. Toisaalta vanhat asetelmat vaikuttavat edelleen liikkeen yhteisessä säännöstössä, eivätkä esimerkiksi vasemmistopuolueet edelleenkään ole suosiossa, Nykänen toteaa.

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä poliittisuuden ydin paikantuu Jumalan valtakunnan käsitteeseen. Jumalan valtakunta merkitsee vanhoillislestadiolaista seurakuntaa, joka on maan päällä toimiva pyhä yhteisö. Se on ainoa oikea, erehtymätön seurakunta, ja vain sen piirissä voi saavuttaa kuolemanjälkeisen pelastuksen. Siten Jumalan valtakunnan kokonaisuus määrittyy suhteessa niihin, jotka ovat yhteisön ulkopuolella. Toisiksi eli ulkopuolella olijoiksi on nimetty esimerkiksi eriseurat eli muut lestadiolaiset suunnat, yleensä muut kristityt sekä laajassa merkityksessä ”maailma”, joka hahmottuu sielunvihollisen alueeksi.

– Jumalan valtakunnan käsite ja siihen liittyvät merkitykset säätelevät vanhoillislestadiolaisten uskovaisten elämää kokonaisvaltaisesti. Keskeistä on ehdottoman kuuliaisuuden vaatimus: Pyhä Henki vaikuttaa Jumalan valtakunnassa, ja kuuliaisuus seurakunnan ohjeille merkitsee kuuliaisuutta Jumalan tahdolle. Moraali, oikea ja väärä määrittyvät suhteessa seurakuntaan, ja erityisen tuomittavaa on sellainen toiminta, joka uhkaa seurakunnan yhtenäisyyttä ja erehtymättömyyttä, tutkija kertoo.

Erityisen näkyvänä vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen poliittisuus on ilmennyt niissä kamppailuissa, joita liikkeen toiminnasta ja opista on käyty julkisuudessa. 2000-luvun kiistakysymyksiä ovat olleet suhtautuminen 1970-luvun hoitokokouksiin, naispappeuteen, ehkäisyyn, lasten hyväksikäyttötapauksiin sekä itse Jumalan valtakuntaan liittyvään teologiseen oppiin.

– Näissä kamppailuissa vastakkain ovat olleet liikkeen konservatiivinen johto ja liberaaliksi määrittyvä, verrattain hajanainen joukko kriitikoita, joihin on kuulunut sekä liikkeen jäseniä että ulkopuolisia vaikuttajia. Kritiikin myötä liikkeen johto on taipunut pahoittelemaan hoitokokousten tapahtumia ja myöntänyt, että liikkeen oppia salaripistä ja ehdottomasta anteeksiannosta on käytetty väärin esimerkiksi hyväksikäyttötapausten käsittelyssä, Nykänen sanoo.

– Sen sijaan kielteisestä naispappeuskannasta, ehkäisyn kieltävästä opista ja jyrkän poissulkevasta seurakuntakäsityksestä liikkeen auktoriteetit – ja myös jäsenistön konservatiivinen enemmistö – eivät ole olleet valmiita luopumaan. Myös Jumalan valtakunnan erehtymättömyydestä on pidetty kiinni: virheet on langetettu yksittäisten henkilöiden vastuulle, eikä opillisissa rakenteissa ole myönnetty olevan vikaa. Yleisesti ottaen oppi seurakunnan erehtymättömyydestä ja muuttumattomuudesta on jatkuvasti vaikeuttanut sellaista keskustelua, jossa puolin ja toisin olisi mahdollisuus kantojen oleelliseenkin muuttamiseen, Nykänen arvioi.

Nykäsen tutkimus perustuu käsitteellisesti niin sanottuun aspektipoliittiseen käsitykseen: politiikka merkitsee laajasti kamppailuja vallasta ja valtaosuuksista. Politiikkaa on siis virallisen, puolueiden ympärille kietoutuvan yhteiskunnallisen sektorin lisäksi kaikkialla siellä, missä tehdään eroja yhteisöjen ja ihmisten välille ja missä määritetään oikeaa ja väärää. Uskonnollisen yhteisön politiikka hahmottuu tyypillisesti oikeaoppisuuden määrittelyksi, vääräuskoisten nimeämiseksi, yhteisön hallinnaksi ja yhteiskunnalliseksi aktiivisuudeksi. Kaikki nämä ulottuvuudet ovat löydettävissä vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä.

Tutkimuksen aineistona ovat vanhoillislestadiolaisen liikkeen julkaisut, erityisesti Päivämies-lehti, valtamediassa ja internetissä vuosina 2009–2012 liikkeestä käyty keskustelu sekä viidentoista vanhoillislestadiolaisen henkilön teemahaastattelut. Tutkimus on toteutettu Suomen Akatemian rahoittamassa Lestadionismi – Kansalaisuskonto ja poliittinen teologia maallistuvassa Suomessa -hankkeessa.

Tietoja väitöstilaisuudesta:
Yhteiskuntatieteiden maisteri Tapio Nykäsen väitöskirja Kahden valtakunnan kansalaiset: Vanhoillislestadiolaisuuden poliittinen teologia tarkastetaan Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa perjantaina 2. marraskuuta klo 12.00 alkaen luentosalissa 3 (Yliopistonkatu 8, Rovaniemi). Vastaväittäjänä on professori Mika Ojakangas Jyväskylän yliopistosta ja kustoksena yliopistonlehtori Mika Luoma-aho Lapin yliopistosta. Tervetuloa!

Taustatietoja väittelijästä:
Tapio Nykänen (s. 1979 Keminmaassa) on kirjoittanut ylioppilaaksi Keminmaan lukiosta 1997. Hän on valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi Lapin yliopistosta 2007.

Nykänen on työskennellyt Lapin yliopistossa liikunta- ja luontomatkailun teemaopintokokonaisuuden koordinaattorina 2006–2007, politiikkatieteiden, filosofian ja laadullisten tutkimusmenetelmien tuntiopettajana 2007–2012 sekä tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa Lestadionismi-hankkeessa 2010–2012. Lisäksi hän on työskennellyt toimittajana kaupallisessa radiossa, Yleisradiossa ja freelancerina 1998–2012 sekä safarioppaana ja sittemmin yrittäjänä matkailualalla 2001–2012.

Nykäsen tutkimustoiminnan painopisteisiin kuuluvat lestadiolaisuuden poliittisuus, uskonnon ja politiikan suhteet, sekularismiteoria, uskontofilosofia sekä koskimelonnan filosofia. Väitöstutkimuksen lisäksi hän on toimittanut kirjoja mm. luontomatkailusta ja filosofiasta sekä julkaissut artikkeleita lestadiolaisuuden historiasta, tutkimuksesta ja politiikasta. Parhaillaan hän toimittaa Mika Luoma-ahon kanssa Poliittinen lestadiolaisuus -antologiaa, joka ilmestyy vuonna 2013.

Lisätietoja:
Tapio Nykänen, p. 040 484 4218, tapio.nykanen (at) ulapland.fi
Väitöskirjan lehdistökappaleet ja valokuva väittelijästä ovat saatavissa Lapin yliopiston viestinnästä: tiedotus(at)ulapland.fi tai p. 040 571 1960

Julkaisun tiedot:
Tapio Nykänen: Kahden valtakunnan kansalaiset: Vanhoillislestadiolaisuuden poliittinen teologia. Acta Universitatis Lapponiensis 237. Lapin yliopistokustannus: Rovaniemi 2012. ISBN 978-952-484-567-0. ISSN 0788-7604.

Julkaisun myynti:
Tiede- ja taidekirjakauppa Tila (Lapin yliopiston pääkirjasto, Yliopistonkatu 8, Rovaniemi), p. 040 821 4242, julkaisu(at)ulapland.fi, verkkotilaukset: www.ulapland.fi/lup

LaY/Viestintä/SV