Kiinnostus politiikan tutkimukseen vei Hannes Peltosen jo välittömästi varusmiespalveluksen jälkeen Sussexin yliopistoon Iso-Britanniaan. Sussexista mukaan jäi kandidaatin tutkinto, ja maisteriksi Peltonen valmistui Aberystwythin yliopistokaupungissa Walesissa.

– Hain ja pääsin myös Turun yliopistoon lukemaan poliittista historiaa. Halusin kuitenkin ulkomaille, koska ajattelin, että siellä voin olla samojen ihmisten opetettavana, joiden tekstejä Suomessa lukisin. Näin siinä sitten suunnilleen kävikin, Peltonen miettii.
 

Hannes ja Firenze

Väitöskirjaansa Peltonen siirtyi tekemään Firenzeen European University Instituteen. Laatuyliopisto houkuttelee eri alojen kärkitutkijoita, joiden ohjauksessa työskentely kiinnosti suomalaista opiskelijaa.

– Monet huippunimet ovat EUI:ssa tekemässä omaa tutkimustaan, jonka ohessa he ohjaavat vain pientä joukkoa väitöskirjantekijöitä. Opiskelijalla on mahdollisuus saada hyvinkin intensiivistä ohjausta. Toimin EUI:ssa, samoin kuin aikaisemmin kandintutkintoa tehdessäni, myös professorien assistenttina, mikä oli mainiota kokemusta jatkoa ajatellen.

Väitöskirjoja EUI:ssa tehdään yleiseurooppalaiseen tapaan, johon suuntaan myös Lapin yliopiston tutkijakoulutusta ollaan viemässä: alkuvaihe koostuu melko tiiviistä, aikataulutetusta opiskelusta, jonka jälkeen opinnoissa painottuvat oman tutkimuksen teko sekä tieteellinen verkostoituminen ja muu työskentely.

– Olin muun muassa järjestämässä International Organization-lehden päätoimittajakunnan kokousta ja niin sanottuja Boot Camppeja, joiden tarkoituksena on opastaa ja ohjata ensimmäisen vuoden opiskelijoita. EUI:ssa oli paljon kaikenlaista akateemista aktiviteettia, kuten säännöllisiä seminaareja ja lukupiirejä, mikä oli todella tärkeää.
 

Miksi Ruandan tapahtumiin ei puututtu?

Väitöskirjassaan Hannes Peltonen tutki kansainvälisen väliintulon tai tarkemmin sanoen sen puutteen oikeuttamista humanitaarisissa kriiseissä. Valtiot ja kansainväliset organisaatiot reagoivat erilaisiin kriiseihin eri tavoin, eikä aina ole selvää, miksi tapahtumiin joskus puututaan ja toisinaan ei.

– Esimerkiksi Ruandan kansanmurhaan ei puututtu, ja tarkastelin sitä, miten tätä passiivisuutta oikeutettiin ja olivatko nämä oikeutukset legitiimejä. Yksi passiivisuuden oikeutuksista liittyi kansainväliseen oikeuteen ja perinteisen suvereenisuuskäsityksen kunnioittamiseen yhdistettynä haluun kieltää kansanmurhan tapahtuminen. Toinen tärkeä oikeutustapa liittyi muihin operaatioihin, erityisesti juuri hieman aikaisemmin epäonnistuneeseen Somalian operaatioon. Resurssien sekä väliintulon tekevien sotilaiden turvallisuus nostettiin myös esiin, samoin kuin yleisempi argumentti, ettei kansainvälinen väliintulo voi olla vain rikkaiden länsimaiden vastuulla. Ruandan tapauksessa useimmat passiviisuuden oikeutuksista eivät olleet legitiimejä niiden esittäjiltä—erityisesti Ranskalla ei tunnu olleen puhtaat jauhot pussissa. Mielenkiintoista onkin, että osa esitetyistä argumenteista olisi saattanut olla oikeutettuja, jos jokin muu taho olisi ne esittänyt. Vaikka moraalimme vaatii meitä tekemään jotakin, saattaa passiivisuus silti joissakin tilanteissa olla oikeutettua.

– Aiheeni yhdisti perinteistä politiikkaa, poliittista ajattelua, etiikkaa ja oikeustiedettä. Tämä ehkä laajemminkin luonnehtii tapaani lähestyä asioita. Ajatus on aina ollut se, että katsotaan jokin mielenkiintoinen kysymys ja pohditaan, miten siihen voidaan vastata ja mitä siihen vastaaminen vaatii. Tämä on tutkimusongelmajohtoista, ei esimerkiksi aineisto- tai teorialähtöistä tutkimusta. Jos ongelmaan vastaaminen vaatii kansainvälistä oikeutta, niin opiskellaan sitä; jos se vaatii filosofiaa, niin tutkitaan sitä.

– Tällä hetkellä tutkin esimerkiksi inhimillistä turvallisuutta ja siihen liittyviä vastuukysymyksiä, erityisesti kollektiivisen vastuun ymmärtämistä. Esimerkkinä tästä on kompositiovirhe, jossa jotain ryhmään pätevää sääntöä sovelletaan suoraan ryhmän jäseneen. Jos esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvostolla on valta päättää kansainvälisestä väliintulosta, ei se merkitse, että yksittäisellä jäsenellä olisi tällainen valta. Toisaalta kollektiivitaso täytyy vastuukysymyksissä yhdistää tavalla tai toisella yksilötasoon. Muut tutkimushankkeeni juuri nyt liittyvät esimerkiksi konstruktionismiin ja kielen ja käsitteiden merkitykseen politiikassa.
 

Koreasta Lappiin

Väitöskirjan ohella Peltonen suoritti EUI:ssa toisen maisterintutkinnon, joka keskittyi tutkimuksen teon filosofiaan ja käytännön kysymyksiin. Tohtoroitumisensa jälkeen hän vaihtoi jälleen maata ja tällä kertaa myös maanosaa. Peltonen siirtyi Etelä-Koreaan, jossa toimi apulaisprofessorina ensin Kyung Hee Universityssa ja sitten Korea Universityssa. Korean vuosien jälkeen tie viimein toi tutkijan Rovaniemelle Lapin yliopistoon, jossa Peltonen hoitaa nyt viisivuotista valtio-opin yliopistonlehtoraattia.

Pieni pohjoinen yliopisto on ympäristönä erilainen verrattuna esimerkiksi EUI:hin tai jättimäisiin korealaisiin yliopistoihin. Peltosen mukaan pienuudesta on sekä hyötyä että haittaa: resursseista on puutetta, mutta yhtä aikaa tutkijoiden työ on varsin joustavaa ja itsenäistä.

– Työympäristönä Lapin yliopisto on hyvä. Täällä voi keskittyä tekemään sitä mitä haluaa eli käytännössä järjestää aikansa niin, että tutkimukselle jää vapaita periodeja. Koreassa opetusjaksot olivat todella pitkiä ja tutkimuksen tekeminen välillä vaikeaa. Toisaalta täällä menee opetuksen hallinnointiin aika paljon aikaa suhteessa opiskelijamääriin.

– Ehkä suurin puute on kirjasto: täällä on kyllä satsattu kirjastoon aika paljon, mutta resurssipula tulee väistämättä vastaan, kun ajatellaan miten monipuolista tutkimusta yliopistossa tehdään. Kirjastosta tosin saa tilaamalla mitä tarvitsee, mutta on silti eri asia, jos tarvittavat niteet löytyvät hyllystä tai jos on pääsy tärkeisiin elektronisiin journaaleihin. Olisi tärkeää, ettei säästettäisi liikaa uusimpien journaalien lukuoikeuksissa. Jos niihin ei ole pääsyä, todellisessa cutting edge-tutkimuksessa eli viimeisimmässä tutkimuksessa mukana pysyminen on vaikeaa.
 

Mitä seuraavaksi?

Tulevaisuuden Lapin yliopiston Peltonen näkisi mielellään sivistyslaitoksena, jonka tutkimus kumpuaa ennen muuta maailmasta eli tutkimusongelmista – ei niinkään ennalta asetetuista strategisista vaatimuksista. Hän pitää tuoretta kansainvälistä arviointiraporttia oivana kehyksenä, jota vasten jatkoa sopii suunnitella.

– Kansainvälisessä arviointiraportissa oli monia hyviä ja konkreettisia ehdotuksia, joista osan toisaalta olisi luullut olevan jo kaikkien tiedossa. Mikä tahansa organisaatio lähtee ihmisistä. Jos on hyviä ihmisiä töissä, niin heistä kannattaa pitää kiinni – tämä on pelkkää maalaisjärkeä. On hyvä, että raportti painotti tätä.

– Mitä tulee ajatukseen siitä, että kannattaa keskittyä vain joihinkin tutkimusteemoihin, tulee mieleen, missä määrin on mahdollista pakottaa tutkijoita karsinoihin, joista he eivät tiedä paljoa tai eivät ole kiinnostuneita. Menee aika monta vuotta, ennen kuin jollain alueella on mahdollista saavuttaa todellista asiantuntemusta. Se ei tapahdu puolessa vuodessa. Ajattelen myös vanhakantaisesti, että yliopisto merkitsee yleistä ja universaalia—juontuuhan ainakin englannin university latinan sanasta universitas. Instituutit ja tutkimuslaitokset voivat keskittyä valittuihin teemoihin, mutta yliopiston tehtävänä on tarkastella tiedettä ja maailmaa laajemmalta kannalta. On tärkeää, että hyväksytään edelleen laaja-alaisesti yhteiskunnan ja tieteen tutkiminen. Tätä toki on mahdollistettukin.