Arktisen keskuksen johtajan Johanna Ikävalkon mukaan tutkijat tietävät parhaiten, mitä tutkimusta tarvitaan.
Biologi johtamassa fyysikkoja, ei tule onnistumaan. Tähän ennakkoluuloon Johanna Ikävalko törmäsi, kun hänet aikoinaan valittiin Ilmatieteenlaitoksen merentutkimusyksikön päälliköksi. Huolestuneille tutkijoille Ikävalko painotti tulleensa johtamaan yksikköä, ei tutkimusta.
– Tutkijat tietävät kaikilla resursseillaan – aivoillaan, sydämellään, rahoituksellaan – mitä tutkimusta tarvitaan ja mihin sitä pitäisi suunnata.
Ikävalko aloitti helmikuun alussa Lapin yliopiston Arktisen keskuksen johtajana. Hän on taustaltaan merijäätä tutkinut polaaribiologi, joka on parikymmentä vuotta toiminut johtavissa tehtävissä muun muassa liikenne- ja viestintäministeriössä ja Suomen Akatemiassa. Viime vuosina hän on työskennellyt Ilmatieteen laitoksen ohella konsulttina Arctic Monitoring Assessment Program -sihteeristössä Arktisessa neuvostossa.
Uransa aikana Ikävalko on tarkastellut tutkimusta eri näkökulmista.
– Tutkimus on luonteeltaan alhaalta ylöspäin ohjautuvaa. Toki myös rahoitus ohjaa tutkimusta, mutta meillä on aika hyvin toimivat tutkimusrahoituksen instrumentit. Tutkimusteema voi tulla ylhäältäpäin, mutta silloinkin se, mitä tehdään, pohjautuu tutkijan aistiin.
Arktisen keskuksen monitieteinen tutkimus levittäytyy niin yhteiskunta-, luonnon- kuin oikeustieteiden aloille. Johtajana Ikävalko haluaa nostaa Arktisen keskuksen profiilia.
– Olemme arktisen osaamisen ja tiedon hub, mitä tulee arktisen alueen kestävään kehitykseen, terveyteen ja vaurauteen, mutta emme ole vielä riittävästi organisoituneet niin.
Hub tarkoittaa solmukohtaa. Ikävalkon tavoite onkin, että Arktisen keskuksen puoleen käännytään ensimmäisenä niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin, kun tarvitaan arktista asiantuntemusta.
Uuden johtajan ensimmäistä työviikkoa Rovaniemellä seurasi täydellinen helmikuun viikonloppu. Aurinko paistoi ja pakkasta oli vajaa kymmenen astetta. Ikävalko suuntasi suksiensa kanssa Ounasvaaralle ja oivalsi itsestään jotakin uutta.
– En ole koskaan pitänyt itseäni talvi-ihmisenä, mutta taidan sittenkin olla. Tunsin mielessä ja kehossa kokonaisvaltaista euforiaa.
Teksti: Marjo Laukkanen
Kuva: Santeri Happonen
Juttu on julkaistu alunperin Kide-lehden numerossa 1/21.