Jacobs varttui San Franciscossa, jossa hän suoritti myös tutkintonsa valokuvajournalismista. Hänen koulutuksensa suuntautui siis suoraviivaiseen, yksiselitteisen kirkkaaseen valokuvailmaisuun, joka kilpailee informatiivisuudessaan samalla kentällä televisiouutisten kanssa.

Työskennellessään valokuvaajana sanfranciscolaisessa sanomalehdessä Jacobs sai eräänä päivänä kuulla, että hänen valokuvansa ”ajattelivat liikaa”. Niissä oli kuvapäätoimittajan mukaan siis jotain ylimääräistä ollakseen lehtikuvia. Tämä huomautus oli samalla myös kohteliaisuus: oli tultu taiteen puolelle.

Todettiin, että Jacobsin kuvat olivat liian paksuja estetiikasta. Ne eivät täysin pysyneet artikkelien konteksteissa, vaan tarjoilivat mahdollisuuksia runollis-filosofisiin tulkintoihin. Matka-apurahan siivittämä ensimmäinen matka Eurooppaan 1985 ja siitä poikinut muutto Suomeen 1990 veivätkin sitten toisenlaisiin valokuvaajan tehtäviin. Hän toimi opettajana muun muassa Limingan taidekoulussa ja kuului oululaisen, valokuvaan keskittyneen Rantagallerian kantaviin voimiin.

Juutalaiskysymyksestä poissaolon kuvaamiseen

Merkittävä valokuvataiteellinen sysäys tapahtui vuonna 1990 Jacobsin vieraillessa natsien Kalevi-Liivan teloituskentällä Tallinnan lähistöllä. Omia juutalaisia juuria arvaamatta koskettanut kuvaussessio jäi pohdituttamaan. Siellä otetuista kuvista tuntui kuin sattumalta avautuvan jotain syvästi henkilökohtaista. Jacobsin mukaan sieltä avautui viimein se paketti, joka oli kulkenut hänen elämänsä mukana lapsuudenkodista saakka.

Tämä teema oli juutalaisvainot. Se oli ollut läsnä kaiken aikaa, mutta kukaan ei ollut osannut puhua siitä. Taiteen ja erityisesti valokuvan kieli tuntui soveltuvan sen käsittelyyn täydellisesti.

- Olin ihmetellyt tätä kansanmurha-asiaa jo hyvin nuoresta lapsesta lähtien, enkä koskaan pystynyt kääntämään sitä pois päältä. Miksi ihmiset eroteltiin muista ja tuhottiin? Paradoksaalista oli se, että mitä enemmän opin tietämään tästä aiheesta, sitä vähemmän ymmärsin sitä, Jacobs muistelee.

- Mitä nuorempi on, sitä vähemmän ymmärtää kuinka vähän tietää. Oivalsin silloin, että tällä suunnattomalla tragedialla oli valtansa tässäkin hetkessä ja että minunkin juureni olivat niissä tapahtumissa, keskitysleireillä kuolleiden sukulaisteni myötä. Kokemus niistä tuntui olevan kollektiivisessa alitajunnassamme, kenties jopa geeneissämme. Aloin tajuta kuinka valtavan kauaskantoisesta ja moniulotteisesta asiasta on kyse, Jacobs toteaa.

- Keskitysleirithän tuottivat natseille myös tieteellistä tietoa ihmiskokeiden kautta, ja kaikki tämä tieto on edelleenkin käytössä. Se on ollut askeleena tieteen kehityksessä. Kenties kansanmurhan tuotetta on osaltaan sekin, että ihmiset selviytyvät tulevaisuudessa syövästä helpommin kuin ennen.

Michael Marnin Jacobs: On edge, 2015, hopeagelatiinimenetelmä.

Jacobsin taiteellinen pyrkimys ei kuitenkaan ollut lukkiutua vain juutalaisuuden tragedian aihepiiriin. Käsittelemällä sitä teemaa hän on kokenut käsittelevänsä inhimillisen elämän tragediaa yleisesti. Hän sanoo oppineensa elämästä työskentelynsä kautta. Noin 20 vuotta kestänyt juutalaiskysymykseen perehtyminen ja sen itsereflektio puhdisti ja vapautti taiteilijan omaa psyykettä tästä suuresta kysymyksestä. Sitä ei enää tarvitse ajatella niin paljon.

- Sallin itseni sukeltaa siihen pimeyteen, kokemaan, että tämä pahuus todella tapahtui elämässä. Ymmärsin, kuinka pahoja ihmiset voivat olla ja että primitiiviset attribuutit ovat valitettavasti elossa.

Vieraillessaan juutalaisten eristämis- ja tuhoamispaikoilla, kuten natsien keskitysleireillä tai vaikkapa Espanjan Granadassa, jossa eristettiin ja karkotettiin juutalaisia vuonna 1492, Jacobs koki menevänsä katsomaan olisiko tapahtumista mitään havaittavaa jäännöstä jäljellä. Mikä olisi noiden paikkojen olemus nyt, ja korreloisiko se mitenkään näiden jo kaukaisten menneiden tapahtumien kanssa?

Jacobs ei käsittele teoksissaan kuitenkaan kuolemaa vaan poissaoloa, jonkin puuttumista.

- Poissaolo on kaikkea muuta paitsi kuolemaa, se on elämää, mutta se on elämää kuoleman ympärillä, Jacobs sanoo.

Lähestymistavasta tulee mieleen kuvainkiellon ja negatiivisen dialektiikan viitoittama taide ja kirjallisuus. Asian ympärillä kierrellään, mutta asiaa ei näytetä. Asian puitteet nähdään, ja ne kertovat mistä on kyse siinä, mikä on poissa. Poissaolevan ilmaiseminen on keskeinen lähtökohta nimenomaan valokuvauksessa. Jacobs on toteuttanut sitä myös opetuksensa lähtökohtana, viimeksi toimiessaan vierailevana opettajana Augsburgin korkeakoulussa Saksassa .

Michael Marnin Jacobs kotilaboratoriossaan 1940-luvulla tehdyn palkkikameransa kanssa. Kuva: Henri Hagman.

Valokuvauksen olemus on ajan käsitteen läpäisemää

Poissaolossa on vahvasti kyse myös ajasta. Jacobsin mukaan valokuvauksen olemus onkin kiinni ennen kaikkea juuri ajan ilmiössä ja käsitteessä.

- Kuinka käsitellä ohi kulkevaa aikaa – se on syvästi filosofinen kysymys, mutta peruskysymys taiteessa yleensä. Valokuvaus on toisaalta myös jännä siitä, että vaikka siihen liittyy taiteen hidas ajattelu, taideteos kuitenkin tehdään periaatteessa sekunnin murto-osassa. Perinteinen valokuva on menneen nykyhetken vangittu heijastuma, jonka menneisyys käy kaiken aikaa kauemmaksi ja kauemmaksi, Jacobs pohtii.

- Ennen kuvausta pohdimme millaista menneen hetken kuvaa haluamme katsoa tulevaisuudessa yhä uudestaan ja uudestaan. Heti kun painamme nappulaa olemme hetkessä, mutta saammekin tulokseksi jotain menneisyydestä, ja sitten otamme sen joka oli menneisyyttä, ja katsomme sitä taas tässä hetkessä. Valokuva pelaa siis melko outoa peliä ajan kanssa joka tapauksessa, Jacobs naurahtaa.

Michael Marnin Jacobs: Eclipse of sun, 2015, Rovaniemi. Solargraph.

- Toinen mielenkiintoinen kysymys on: mikä on tämä loputon visualisoimisen tarpeemme? Ja vaikka valokuvatessani niin sanotusti teen näkymätöntä näkyväksi, se on silti yhä näkymätöntä.

Jacobsin mielestä valokuvauksen opettajalla on oltava konkreettinen ymmärrys valokuvauksen historiasta. Hän käyttää itse laajasti valokuvauksen menetelmiä – vanhoja 100 vuoden takaisia palkkikameroita, kertakäyttökameroita ja myös valokuvausmateriaaleja ilman kameraa. Metodien kirjo kulkee mukana myös hänen opetuksessaan, myös oppilaat tutustuvat valokuvauksen historiallisiin vaihtoehtoihin sangen laajasti.

- Tahtoni on tuoda kaikki valokuvauksen historialliset lähestymistavat yleisemmin näkyville. Haluan, että meillä on tulevaisuudessa mahdollista kuvata menneisyyden valokuvauksen tavoilla. Jokainen valokuvatekniikka tarjoaa jotakin, ja jokaisessa on rajoituksia, jotka haastavat idean toteuttamista. Taiteen tekovälineet myös määrittelevät tavan, jolla teosten sisällöt luetaan.

Jacobsin mukaan valokuvauksessa on hyvä tiedostaa se, että toisinaan kuvaamista koskeva itsensä tekninen rajoittaminen palvelee kuvien sisällöllistä syventämistä ja ideoiden terävöittämistä.

Michael Marnin Jacobs, Four Questions, 2015.

Teksti: Henri Hagman