Kesällä 1996 nuori ranskalainen etnologian ja antropologian opiskelija katseli Arktikumin näyttelyitä. Ajatukset olivat kuitenkin jo muualla. Bussi Inariin lähtisi iltapäivällä.

—Olin juuri lentänyt Rovaniemelle. Minulla oli reppu selässäni, hyvin vähän rahaa, eikä mitään käsitystä siitä, mitä täällä olisi edessä. Kiertelin viisi viikkoa kenttätöissä Lapin kylissä. Viimeisellä viikolla tiesin varmasti, että haluan takaisin, Arktikumin näyttelyiden päätuottaja Nicolas Gunslay kertoo.

Strasbourgin yliopistoon palattuaan hän kirjoitti maisterintyönsä ja sai siitä hyvät arviot. Häntä rohkaistiin jatko-opintoihin, mutta kuten tavallista, rahoitusta oli vaikea löytää.

—Kirjoitin muka-englannillani tutkimussuunnitelman saamelaisjärjestöjen poliittisesta kehittymisestä, ja Arktinen keskus kutsui minut tänne yhdeksäksi kuukaudeksi.

Suomalaiset opiskeluolot yllättivät myönteisesti.

—Marja Collins oli hoidellut yhteydet Ranskaan, järjestänyt työluvan ja vierashuoneen. Hän vei minut toimistooni ja sanoi, että joku tuo kohta puhelimen ja tietokoneen. En voinut uskoa, että opiskelija saisi sellaiset. Hienointa oli läheisyys tutkijoiden kanssa. Huoneemme olivat saman käytävän varrella, ja saatoin koputtaa ovelle milloin vain.

Ranskalainen viehtyi myös lappilaiseen elämäntyyliin.

—Olin ehtinyt työskennellä Strasbourgin lähiöissä sosiaalikasvattajana. Työ oli hektistä, käsittelin rankkoja asioita. Täällä työelämä ja koko elämäntapa on aivan erilainen. Asiat tehdään rauhallisemmin. Työpäivinä ehtii tehdä muutakin kuin työtä, ei tarvitse istua tuntikausia ruuhkissa. Kun aloittaa työt varhain ja pitää lyhyen lounastauon, on puoli viiteen mennessä jo valmis lähtemään kotiin. Jää vielä aikaa itselle ja perheelle.

Perheen Nicolas Gunslay perusti vasta Rovaniemelle muutettuaan.

—Olin tavannut vaimoni vähän ennen kuin tulin Suomeen. Hän tajusi pian, ettei minua saa täältä pois, ja päätti luoda myös oman uransa Suomessa. Hän toimii nyt tutkijana Metsäntutkimuslaitoksella.Nelivuotias poikamme on syntynyt Rovaniemellä.

Ensimmäisen apurahakauden jälkeen Nicolas Gunslay sai Arktiselta keskukselta apua uusien apurahojen hakemiseen. Projekti seurasi toistaan, ammattitaito kasvoi.

—Erään projektin myötä innostuin tieteen popularisoinnista ja tiedekeskustoiminnasta. Paula Kankaanpää opetti minua rahoitushakemusten tekemisessä. Päätimme hakea rahaa tiedekeskuksen uudistamiseen.

Arktisen keskuksen vuosien aikana saatu perehdytys projektinhallintaan ja rahoituksen hakemiseen antavat Nicolas Gunslayn mukaan hyvän pohjan tiedekeskusyksikön johtamiselle. Hän kiittää työtään tiedekeskuksessa palkitsevaksi. Se vaatii sekä teknisiä taitoja että sisältöosaamista. Luovan prosessin jälkeen ideat pannaan toimeen käytännössä, ja Arktikumin 80 000 vuosittaista vierasta antavat työstä välittömän palautteen.

—Tieteen popularisointi on yhteyksien luomista. Me rakennamme siltoja, jotta tutkijat ja yleisö pääsevät puhumaan keskenään.

Nicolas Gunslay muistuttaa, että tiedeviestinnän ammattilaiset ovat yliopistolle rikkaus.

— Arktisessa keskuksessa meidän työstämme suurin osa on viestintää - kommunikointia, informointia, koulutusta. Myös tutkiminen on viestintää.

Yliopistossa joudutaan koko ajan hakemaan rahaa tutkimukseen. Se ei onnistu, ellei tutkijoiden työtä tunneta. Arktikum houkuttelee kävijöitä ja tuo näkyvyyttä. Jos näkyvyyttä ei ole, ei ole olemassa.

—EU-rahoituksissa kolmasosa hakemuksen arvosta tulee tiedotussuunnitelmasta, eikä kysymys ole vain julkaisujen osuudesta, vaan ”vaikutuksesta yhteiskuntaan”. Meidän täytyy siis pystyä viemään tutkimuksen tulokset yhteiskuntaan, Nicolas Gunslay painottaa.

—Arktisessa keskuksessa tutkimusyksikkö ja viestintäyksikkö ovat yhdessä. Kilpailussa se on erinomainen yhdistelmä. Se tekee yliopistosta vahvemman.

Teksti: Maija Myllylä
Kuva: Veli Kouri