Lassi Heinisen yhteiskunnallinen aktiivisuus palautuu hänen nuoruuteensa. Heti armeijan jälkeen vuonna 1976 Heininen rekrytoitiin töihin rauhanliikkeen nuorisojärjestöön Helsinkiin. Samana kesänä alkoivat sosiologian opinnot Tampereen yliopistossa.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja sivutoimiset toimittajan työt viivästyttivät Heinisen valmistumista tavalla, joka nykyään saisi yliopistot ja opetusministeriön näkemään punaista. Maisterin paperit hän sai vuonna 1987, pääaineenaan kansainvälinen politiikka.

Lapin yliopistolle Heininen tuli töihin vuonna 1992. Ensimmäinen työpaikka oli vastaperustetun Arctic Studies Programin koordinaattorin tehtävä. Yhteys Lapin yliopistoon oli muodostunut jo edellisenä vuonna, kun Heininen ja toinen tamperelaistutkija Jyrki Käkönen järjestivät Lapin kesäyliopiston pyynnöstä tutkijatapaamisen, joka nimettiin Kalottiakatemiaksi.

Pohjoisille foorumeille

Vuonna 1995 Heinisestä tuli arktisiin kysymyksiin keskittyvä erikoistutkija Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa. Tämän jälkeiset vuodet näyttivät selkeää suuntaa tulevalle työuralle. Heininen osallistui aktiivisesti kansainvälisiin konferensseihin ja oli mukana kehittämässä poliitikkojen ja tiedeväen yhteistyötä.

Näkyvä virstanpylväs sattui vuoteen 1997, jolloin Barentsin alueen perustamisesta eli niin sanotusta Kirkkoniemen julistuksesta tuli kuluneeksi viisi vuotta. Pohjoisen politiikan seura, jossa Heininen toimi aktiivina, kutsui julistuksen allekirjoittaneiden maiden ulkoministerit ja pääministeri Paavo Lipposen konferenssiin Rovaniemelle. Tapaamisessa Lipponen teki tunnetun aloitteensa Euroopan Unionin ”pohjoisesta ulottuvuudesta” eli vakiintuneesta yhteistyöstä EU:n, Venäjän, Norjan ja Islannin välille.

Vuosikymmenen lopulla Heininen oli avainroolissa myös Northern Research Forumin perustamisessa. NRF, joka nykyään on Akureyrin yliopiston yksikkö, perustettiin lslannin presidentti Ólafur Ragnar Grímssonin aloitteesta. Foorumin tavoitteena oli koota pohjoisten kysymysten tutkijoita, poliitikkoja, yhteiskunnallisia vaikuttajia ja elinkeinoelämää kansainvälisiin tapaamisiin.

Mallin pohjalta on sittemmin rakennettu myös muita enemmän tai vähemmän säännöllisiä tapahtumia, kuten Arctic Circle -organisaation vuotuinen konferenssi Reykjavikissa. Heininen istuu sekä Arctic Circlen että NRF:n hallituksessa.

Pohjoisnavan jäällä

Venäjällä ja Kiinassa

Heininen on tehnyt pohjoismaisten tutkijoiden ohella paljon yhteistyötä venäläisten kollegoiden kanssa. Vuorovaikutusta eivät ole katkaisseet edes viime vuosien kansainvälisen politiikan jännitteet.

– Olen korostanut vuoropuhelun merkitystä. Varmaan tämä alun perin tulee taustastani rauhanliikkeessä. Professori Marja Tuomisen väitöskirjan sanoin me kaikki olemme sotilaitten lapsia, mutta minun ei tarvitse toistaa sitä samaa asetelmaa. Päinvastoin ajattelen, että tutkijan pitäisi joka päivä tehdä vähän hyvää, ja rauhallisen vuoropuhelun edistäminen voi olla tätä hyvää, Heininen sanoo.

– Sitä paitsi Suomi on itäisen ja läntisen kulttuurin välissä. Kulttuurien raja ei välttämättä kulje pelkästään valtionrajan kohdalla vaan jossain mielessä myös Suomen sisällä. Tämä on mielestäni yksi Suomen rikkauksista.

Viime vuosina Heininen on työskennellyt paljon kiinalaisten tutkijoiden kanssa ja toiminut esimerkiksi Shanghaissa vierailevana professorina.

– Kiina on samanlainen kuin Venäjä siinä mielessä, että siellä pitää käydä ja olla, jotta voi ymmärtää tapahtumia. Olen ajatellut, että nyt on hyvä mahdollisuuksien mukaan tukea sitä akateemista väkeä, jolla on halua ja kykyä ajatella yhteiskunnallisia vaihtoehtoja, professori luonnehtii.

Linja-autolla pitkin globalisaation kehiä

Monipuolisen työuransa lempilapsina Lassi Heininen mainitsee kaksi asiaa. Ensimmäinen on Kalottiakatemia, josta on vuosien aikana jalostunut merkittävä pohjoiseen erikoistuneiden tutkijoiden tapaamispaikka. Nykyinen Kalottiakatemia järjestetään kesän alussa ja sen aikana vieraillaan tavallisesti neljässä kylässä tai kaupungissa Suomessa, Venäjällä, Ruotsissa ja Norjassa. Matkat kuljetaan yhdessä linja-autolla.

– Kalottiakatemiassa toteutuu se ajatus, että hyvät ideat syntyvät rauhallisen ja tarpeeksi pitkän keskustelun myötä. Näitä ei voi useinkaan mitata välittömänä hyötynä, kuten apurahoina, vaan kaikki osanottajat kantavat hedelmiä mukanaan.

Toinen merkittävä saavutus Heinisen itsensä mielestä on Arctic Yearbook, vertaisarvioitu ja kaikille avoin tieteellinen vuosikirja.

– Arctic Yearbook ei ole minkään yksittäisen yliopiston tai kaupallisen kustantamon käsissä. Sen sijaan se on demokraattisen tutkimusverkoston hoidossa. Tässä yhdistyy globaali ja lokaali, siis erilaiset kansainvälistymisen kehät. Siitä voitaisiin ottaa oppia monissa asioissa, sanoo Heininen.

Liput Pohjoisnavalla

Kahdeksannen ja kuudennen kannen välillä

Mutta miksi suomalainen professori vei olympiatulen Pohjoisnavalle venäläisellä jäänmurtajalla vuonna 2013?

Alun perin Heininen sai Arkangelin yliopistolta kutsun osallistua olympiaviestin juhlallisuuksiin Sotshin olympialaisten alla. Pian Venäjän olympiakomitea ilmoitti, että juhlallisuudet vietetään Pohjoisnavalla, jonne mennään ydinjäänmurtajalla.

Heininen ymmärsi, että Venäjä tahtoo osoittaa spektaakkelilla vahvaa rooliaan Arktisella alueella. Hän epäröi ensin, mutta päätti kuitenkin osallistua poikansa huomautettua, että uutta mahdollisuutta matkaan Pohjoisnavalle tuskin kovin pian tulee. Sitä paitsi jäänmurtajalla olisi mahdollista käydä juuri niitä pitkiä keskusteluja, joista Heininen pitää. Ennen matkaa Ulkoministeriöstä tuli viesti, että professori on matkalla ainoa suomalainen, joten hän saa toimia Suomen valtion virallisena edustajana.

– Pohjoisnavan avaruus ja pimeys oli ainutkertaista. Ei ollut puhelinyhteyksiä tai kellonaikaa ja oli vain yksi ilmansuunta, etelä. Tiesin tietenkin nämä asiat, mutta ei niitä tajua, ennen kuin itse kokee.

– Vein soihtua kahdeksannen ja kuudennen kannen välillä. Venäläiset olivat joustavia ja antoivat kantaa soihtua esimerkiksi jäällä, jos sitä jotkut erityisesti halusivat. Minulle kannetkin sopivat hyvin.

Viestintä / Tapio Nykänen
Kuvat: Lassi Heininen