– Ratkaisuja pitää etsiä hyvin nopeasti, jottei Arktiksen ja Etelämantereen jää sula räjähdysmäisellä nopeudella ja ikiroudasta vapaudu metaania ilmakehään. Sillä jos niin käy, se ei tule olemaan kaunista, John Moore sanoo.

Moore, 60, on Arktisen globaalimuutoksen tutkimusryhmän tutkimusprofessori ja glasiologiaan erikoistunut geofyysikko. Hän on väitellyt tohtoriksi British Antarctic Surveyssa vuonna 1988. 

Moore aloitti Arktisen keskuksen erikoistutkijana vuonna 1993. Hän on työskennellyt myös vierailevana professorina Kiinan arktisen tutkimuksen instituutissa (Polar Research Institute of China) ja miltei kymmenen vuoden ajan vierailevana tutkijana Pekingin yliopistossa. 

Moore on tutkinut ilmastojärjestelmän mekanismeja, merenpinnan muutoksia, jääpeitettä, tehnyt geofysikaalista kenttätyötä ympäri maailmaa ja laatinut ilmastonmuokkauksen skenaarioita. Hän on tutkinut ilmastonmuutoksen vaikutuksia Etelämantereen jäätiköllä, Huippuvuorilla, Grönlannissa, Tiibetissä ja Kiinassa.

– Tutkimusalueena Etelämanner on ehdottomasti kaikista paras. Kolme kuukautta teltassa, toisen tutkijan kanssa. Se on oikeaa elämää, kertoo Moore, joka opetteli hiihtämään Etelämantereella.

Tutkijoiden ja seikkailijoiden maailmassa Mooren esikuvia ovat muun muassa yhdysvaltalainen tähtitieteilijä Carl Sagan ja norjalainen tutkimusmatkailija Fridtjof Nansen.

Osa paikoista, jossa Moore on tehnyt kenttätyötä ei ole enää olemassa. Tuhansia vuosia rauhassa säilynyt jää on sulanut pisara pisaralta mereen. Paikat, joihin joskus liittyi seikkailuhenkisyyttä muuttuvat tragedian näyttämöiksi.

Grönlannin mannerjäätikön vuosittainen sulamisvauhti on noussut noin 35 miljardista 215 miljardiin tonniin, Etelämantereen 30 miljardista 147 miljardiin tonniin. 

Moore haluaisi hidastaa sulamista geotekniikan avulla. Tällä tavoin ihmiskunta saa lisäaikaa torjuakseen ilmastonmuutosta. Mooren mukaan tehokas keino olisi estää lämpimän veden virtaaminen jäätiköille rakentamalla penkereitä. Tämä voisi tuoda jopa muutaman vuosisadan lisäaikaa merenpinnan nousuun varautuville rannikkoalueille.

Venäjän ikiroudassa puolestaan tikittää aikapommi. Ikiroutaan on varastoitunut 1400–1600 miljardia tonnia metaania. Merenpohjassa sitä on noin kaksi kertaa enemmän. Metaanin pääsy ilmakehään on Mooren mukaan ihmiskunnan keikahduspiste (tipping point), jonka jälkeen peli on menetetty. 

– Ihmiskunnan pitää ottaa vastuu teoistaan, eikä käyttäytyä kuin rattijuoppo liikenteessä.

Yhdessä kollegoineen Moore on mallintanut vuosikymmenten ajan sitä, miten ilmastonmuutos lisää sään ääri-ilmiöiden esiintymistä ympäri maailmaa. Tuoreeksi esimerkistä käyvät Kanadan ja Siperian metsäpalot, jotka tulevat mitä todennäköisimmin yleistymään ilmastonmuutoksen edetessä.

Huolimatta siitä, että Moore on tuijottanut ilmastonmuutoksen vakavampia seurauksia silmästä silmään, hän on optimisti. Moore uskoo, että ihmiskunnalla on jo nyt kaikki keinot ilmastonmuutoksen torjumiseen. 

Moore kehaisee, että missään muualla kuin Arktisella keskuksella ei ole hänen mukaansa yhtä hyvin yhdistetty eri tieteenalojen välinen kansainvälisesti merkittävä arktinen tutkimus. Silti Moore toivoisi, että tutkijat saisivat parempia rahoituksia ja heidän profiili nousisi paremmin esiin.  

– Arktisella keskuksella on suurempi profiili ulkomailla kuin kotimaassa. Maailmalla tiedetään, että jos tarvitaan arktisen alueen asiantuntijoita, he voivat soittaa tänne. 

Moore kertoo, että haluaa tulevaisuudessa lisätä yhteistyötä venäläisten ikiroutatutkijoiden kanssa. Hän tuntee työparin, isän ja pojan, jotka ovat tutkineet itäisessä Siperiassa kaksikymmentäviisi vuotta, miten ikiroudan sulamista voidaan hidastaa. 

– Tärkeintä on huomata, että tilanne ei ole täysin toivoton. Suurin osa ihmisistä, erityisesti nuorista, on hyvinkin tietoisia siitä, mitä tapahtuu. Ilmastonmuutosta pitää tutkia alueellisesti ja jakaa se eri osiin. Myös ratkaisuja on etsittävä pala palalta.

Teksti ja kuva: Johannes Roviomaa