Teksti: Sari Väyrynen
Kuvat: Aki Lintumäki

Professori Timo Jokelan työvälineitä ovat viime viikkoina olleet etenkin moottorisaha ja muut hirsirakentamiseen tarvittavat työkalut. Hän on tehnyt kotikylällään Kittilän Könkäällä ympäristötaideteosta, jolla muistetaan kylän läpi vapaana virtaavan Ounasjoen merkitystä. Idea teokselle virisi kyläyhteisössä viime vuonna, kun tuli kuluneeksi 40 vuotta erillislaista, joka varmisti, ettei jokea valjastettaisi energiantuotantoon.

Kylän poikana Jokela oli itsekin mukana Ounasjoen suojelua vaatineessa kansanliikkeessä 1980-luvun alussa. Jokiaktivismin muodot niin Ounasjoella kuin samoihin aikoihin Norjan Altajoella herättivät kuvaamataidon opettajaksi opiskelevassa nuoressa ajatuksia siitä, että taiteen kautta voidaan lähestyä hankalia asioita.

Uoma kohti yhteisöllistä ympäristötaidetta alkoi avautua.

Oivalluksia risteyksissä

Se, että Timo Jokelasta tuli ympäristötaiteilija ja kuvataidekasvatuksen opettaja, uudistaja ja tutkija, ei ollut itsestään selvää.

– Minusta piti tulla kalastaja, metsästäjä tai vähintään isäni tapaan veneentekijä, hän naurahtaa.

Sysäys toiseen suuntaan tuli paikalliselta taidemaalari Einari Junttilalta. Hän oli nähnyt teini-ikäisen Jokelan töitä koulun näyttelyssä.

– Häneltä sain ensimmäiset öljyvärituubit. Lukiolaisena olin jo mukana Kittilän taideseura Staalossa, jossa muita jäseniä olivat silloin muun muassa Junttila, Reidar Särestöniemi ja Reijo Raekallio. Seuran perustamiskokoukseen en kuitenkaan alaikäisenä päässyt, koska se pidettiin krouvissa, Jokela muistelee.

Teosta valmistelleessa yhteisöllisessä prosessissa kyläläiset ovat saaneet tuoda esiin omia käsityksiään ja kokemuksiaan Ounasjoesta. Ympäristötaiteilija Timo Jokela pyrkii hahmottamaan niitä osaksi teosta. Taiteen edistämiskeskus on tukenut prosessia avustuksella.

Oman urapolkunsa ja taiteellisen tiensä – yhteisöllisen ympäristötaiteen – Timo Jokela kokee löytäneensä monissa satunnaisissakin kohtaamisen tiloissa.

– Oma identiteetti muodostuu risteyksissä, joissa on jostakin syystä tehnyt onnistuneita valintoja, hän pohdiskelee.

Installaatiotaiteen kosketuksen hän koki opiskeluaikojen interrail-matkalla, italialaisen Arte povera -ryhmittymän raakamateriaaleista tehtyjen installaatioiden äärellä. Lopullisesti kelkka kääntyi kohti installaatioita japanilaisen tila-aika-käsitteen näyttelyssä, kun hän ymmärsi, minkä rikkaan opin hän oli saanut metsäkylässä, toiminnassa luonnon kanssa.

– Se, mitä japanilaisessa luontoestetiikassa perättiin, olikin kalamiehen tapa ymmärtää säätä ja ympäristöä. Sen minä jo osasin.

Kohti ympäristötaidetta hänet nytkäyttivät 1980-luvulla kohtaamiset humanistisen maantieteen tutkijoiden ja opettajien kanssa Oulun yliopistossa, missä hän työskenteli kuvataiteen opettajana opettajankoulutuslaitoksella yhteensä 13 vuotta.

– Huomasin, että taidetta voi katsella muultakin kuin siitä modernistisesta perspektiivistä, jota sen ajan taidekoulutus oli korostanut. Pohjoinen alkoi saada roolin ja merkityksen. Siirryin kokonaan ympäristötaiteen pariin ja sen kautta monitieteiseen maailmaan. Se vaikutti myös suuntaani taidekasvattajana.

Timo Jokela kuvaa teosta eräänlaiseksi fyysiseksi ja mentaaliseksi tilaksi. Sen merkitys muodostuu jokaiselle dialogina itsen, muiden, materiaalien ja paikan kanssa.

Kuvataidekasvatuksen uudistaja

Vuonna 1994 Jokela tuli Lapin yliopistoon, aluksi apulaisprofessoriksi taiteiden tiedekuntaan. Kuvataidekasvatuksen koulutusohjelma oli alkanut tiedekunnassa muutamaa vuotta aiemmin.

– Oli hienoa alkaa aika tyhjältä pöydältä rakentaa koulutusta ja tutkimusta, jossa pohjoisella ympäristöllä oli muukin rooli kuin eksoottinen tyhjyys, hän kertoo.

Samoihin aikoihin taidekasvatusta alettiin uudistaa eri puolilla maailmaa. Jokela kuvailee, kuinka taidekoulutus oli aiemmin siiloutunutta ja sidoksissa vuosisataiseen modernismin perinteeseen. Siinä taide nähtiin universaalina ja autonomisena ilmiönä, jota taidekasvatuksen kautta siirretään Pariisista eri etappien kautta vaikkapa Utsjoelle huomioimatta sitä, että paikat, kulttuurit ja ihmiset muuttuvat.

– Tämän ajattelun muuttaminen ja murtaminen on ollut iso asia. Nykytaiteen tavoin taidekasvatus on nykyisin yhteisö- ja paikkasidonnaista, sosiaalisesti aktiivista, ympäristöllistä ja kontekstuaalista.

Tällaisen taidekasvatuksen rakentamisesta ja alan uudistamisesta taidekasvatuksen maailmanjärjestö InSEA myönsi Jokelalle Edwin Ziegfeld -palkinnon viisi vuotta sitten.

Jokelan taidekasvatusnäkemykseen kuuluu myös uudistavan taiteen eetos.

– Opetus ei ole taidetta säilyttävää, vaan sitä uudistavaa. Taidekasvattajan tulee kehittää omaa taidettaan.

Kuvataidekasvatuksen professoriksi Jokela nimitettiin vuonna 2001 taiteellisin perustein.

Puu on ollut Timo Jokelalle yksi keskeisimmistä oman ympäristötaiteen materiaaleista. Perinteiset työmenetelmät ovat mahdollistaneet sen, että taideprojekteihin on saatu mukaan ihmisiä, joita ei välttämättä usein mielletä osaksi kulttuurityötä, kuten pohjoisia miehiä.

Tukkilauttaperformanssia, talvitaidetta, känkkyräpuita

Omassa työssään professori on yhdistänyt yliopisto-opetuksen, taiteen, tutkimuksen ja kehittämisen niin, että valtaosan taiteellisesta työstään hän on tehnyt osana projekteja, joissa on haettu uusia ratkaisumalleja erilaisiin ajankohtaisiin aiheisiin yhdessä paikallisten yhteisöjen kanssa.

Kehittämishankkeita on toteutettu etenkin sirkumpolaarisilla pohjoisilla ja arktisilla alueilla. Yksi merkittävä yhteistyöfoorumi yliopistotyössä on ollut Arktinen yliopistoverkosto UArctic ja sen kestävän arktisen taiteen ja muotoilun verkosto, jota Jokela on johtanut vuodesta 2012 lähtien. Hän toimi myös taiteiden tiedekunnan dekaanina vuosina 2008–2017.

Maakuntaan hän on kokenut olevansa tervetullut projekti-ideoidensa kanssa aina siitä lähtien, kun hän järjesti ensimmäisenä Lapin työvuotenaan ympäristöperformanssiteoksen osana Lapin yliopiston ensimmäistä kesäkoulua. Siinä laskettiin tukkilautalla Ounasjokea.

– Se taisi jollain tapaa osua ihmisten kiinnostukseen ja ehkä samalla muuttaa käsitystä siitä, mitä taide on, Jokela puntaroi.

Yhteisöllisen ympäristötaiteen hän näkee dialogisena ja kehollisena tilana. Taide syntyy paikassa, paikan kunnioittamisesta ja kuuntelusta, paikan antamilla materiaaleilla, mittasuhteilla ja tekotavoilla. Omat ympäristöteoksensa Jokela on rakentanut niin, että paikalliset ihmiset ovat voineet tulla mukaan tekemään installaatioita mahdollisimman pitkälle.

– Entisajan ompeluseurojen tapaan yhteisön dialogi syntyy tuttujen materiaalien ympärillä: kun keho alkaa liikkua ja kädet tehdä, alkavat jututkin. Tällöin paikasta ja siihen liittyvistä huolista ja toiveista voidaan keskustella taiteen avoimuudessa.

Jokelalle keskeisiä materiaaleja ovat olleet puu ja lumi.

– Jos olen ympäristötaiteilija maassa, jossa lumi on maassa kahdeksan kuukauden aikana, olisin ollut tollo tai laiska, jos en olisi ottanut lunta käyttöön materiaalina.

Meän Ounas -teoksen julkistamisen myötä Timo Jokela jää eläkkeelle kuvataidekasvatuksen professorin tehtävästä ja pääsee viettämään yhä enemmän aikaa rakkaalla Ounasjoella.

Kun Jokela jää eläkkeelle kuvataidekasvatuksen professorin tehtävästä syyskuun alussa, hän ei usko elämänsä muuttuvan paljonkaan. Vain kohtaamiset nuorten opiskelijoiden kanssa vähenevät, sillä emeritusprofessorina hän ohjaa vain jatko-opiskelijoita.

– Taiteellinen työni jatkuu kansainvälisissä taiteilijaverkostoissa. Maailmani napa tulee edelleenkin olemaan Kittilän Köngäs, missä nautin entistä enemmän pohjoisen ympäristön vuodenkierrosta: marjastan, kalastan, metsästän.

Ja samalla hän katselee luonnosta taidettaan varten samoja puun muotoja kuin lapsena: veneen kaaripuita ja känkkyröitä.

Kaikille avoin juhlaluento

Timo Jokela: Uudistava arktinen taidekasvatus
Perjantaina 6.9.2024 kello 12.00
Lapin yliopiston Castrén-sali
Vapaa pääsy.