Koulutuksen politisoituminen kasvatti Suomeen massiivisen koululaitoksen. Nyt systeemiä puretaan määrätietoisesti. Tämä merkitsee paisuneiden hallinnon rakenteiden keventymistä mutta myös sivistyksen ja tasa-arvon tappiota, sanoo syksyllä emeritukseksi siirtynyt kasvatustieteen professori Kyösti Kurtakko.
Suomen modernin koulutuksen virstanpylväänä voidaan pitää vuotta 1921, jolloin tuli voimaan oppivelvollisuuslaki. Se sääti oppivelvollisuuden 7-16 -vuotiaille suomalaisille. Tarkoituksena oli, että jokainen heistä käy kuusivuotisen kansakoulun.
Laki antoi kaupungeille viiden ja maaseutukunnille kuudentoista vuoden siirtymäajan uuteen järjestelmään. Syrjäseuduilla, kuten Pohjois-Lapissa, suuri osa väestöstä pääsi kansakouluun vasta sodan jälkeen. Tähän saakka opetuksesta vastasivat kirkon ja kuntien kiertokoulut.
– Alakansakoulu koostui kahdesta ensimmäisestä luokasta. Sitten oli yläkansakoulu eli seuraavat neljä luokkaa. Koko kansakoulu oli vahvasti uskonnon ryydittämää, ja myös opettajat koulutettiin Herran nuhteeseen kahdessa mielessä. Piti olla uskollinen Jumalalle ja lojaali esivallalle, kuvailee Kurtakko.
Rovaniemen Rantavitikan peruskoulu on moderni kompleksi. Samassa pihapiirissä voi väitellä myös tohtoriksi Lapin yliopistossa.
Puoluepolitisoitumisen aika alkaa
Kansakoulun jälkeen varakkaimmat jatkoivat opiskeluaan maksullisessa oppikoulussa, jonne monen köyhän perheen lapsella ei ollut asiaa. Kahden koulun järjestelmä alkoi murtua sotien jälkeen, kun poliittisen vasemmiston asema vahvistui.
– Sodan jälkeen kommunistit tulivat taas salonkikelpoisiksi, ja perustettiin SKDL. Se kävi voimakasta poliittista keskustelua siitä, että rinnakkaiskoulujärjestelmä on eriarvoistava ja tuottaa sääty-yhteiskunnan rakenteita uudestaan, Kurtakko sanoo.
– Yhtä aikaa oli kaksi puoluerajat ylittävää blokkia, peruskoulupuolue ja oppikoulupuolue. Peruskoulupuolue oli vasemmiston käsissä, ja kannatti kaikille samanlaista koulutusta. Oppikoulupuolue sai vielä hidastettua peruskoulun tuloa ajamalla uudistuksen ilmaisista keskikouluista 1950-luvulla.
Peruskoulu perustetaan
Vuonna 1966 eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö. Niin sanotun kansanrintamahallituksen muodostivat vasemmistopuolueet ja Keskustapuolue. Keskustelu peruskoulusta sai uusia kierroksia.
Paasion hallitus erosi presidentinvaalien yhteydessä 1968, mutta työtä jatkoi myös kansanrintamapohjalle rakennettu Mauno Koiviston ensimmäinen hallitus.
Se ajoi opetusministeri Johannes Virolaisen johdolla läpi ns. koulujärjestelmälain, jonka pohjalta peruskoulu-uudistuksen toimeenpano aloitettiin syksystä 1971. Peruskoulu-uudistus toteutettiin vaiheittain alkaen Lapista.
– Virolainen sai peruskoululain läpi tekemällä kolme poliittista lehmänkauppaa. Oppikoulupuoluetta hyvitettiin ensinnäkin sillä, että peruskouluun tuli tasokurssit. Toiseksi voimaan tuli astejako eli koulu jaettiin yläasteeseen ja ala-asteeseen. Yläaste muistutti oppikoulua ja ala-aste kansakoulua. Koulut olivat eri rakennuksissa ja niillä oli oma hallintonsa. Kolmanneksi opettaviksi aineiksi tulivat pakkoruotsi ja pakkosuomi, Kyösti Kurtakko selittää.
Politisoitumisen vaikutukset
Kurtakko liittää politisoitumisen aikaan kaksi leimallista tekijää. Ensinnäkin koulutuksen yhteiskuntaa kehittävään voimaan uskottiin vahvasti.
– Ajattelu lähti siitä, että koulu on tulevaisuuden rakentamisen instituutio. Uskottiin, että suunnittelemalla ja oikealla tavalla vaikuttamalla tämä tulevaisuus on sellainen kuin haluamme.
Oppia suunnitteluun haettiin sosialististen maiden suunnitelmataloudesta. Toisaalta arvopohja ammensi klassisesta liberalismista, jonka ytimessä on kaikille kuuluva mahdollisuuksien tasa-arvo.
Toiseksi aika toi muassaan poliittisen virkamiehistön. Jokainen puolue yritti saada opetushallinnon eri tasoille edustajiaan.
– Poliittisia virkamiehiä oli kolmella tasolla: oli ministeritaso, kouluhallituksen taso ja kuntien taso. Pienessäkin kunnassa oli koulutoimenjohtaja ja isommassa pedagoginen johtaja sekä lukuisa määrä poliittisesti nimettyjä virkamiehiä. Lisäksi vielä lääninhallituksessa oli kouluosasto.
Puoluepolitisoitumisen aikana Suomeen perustettiin suuri määrä kouluja. Ammattikoulu löytyi emeritusprofessorin sanoin jokaisesta niemestä ja notkelmasta. Ajan viimeisiä suuria panostuksia olivat 1990-luvulla perustetut ammattikorkeakoulut.
Kohti markkinoiden valtaa
Suureksi kasvanutta järjestelmää alettiin vähin erin purkaa 1980-luvulla, jolloin koulutuspolitiikan rinnakkaiseksi ohjenuoraksi alkoi hahmottua markkinoihin perustuva suoriteajattelu.
– OECD:ltä oli peräisin idea, että jokaiselle suoritteelle eli vaikkapa opettajan työn tulokselle voitiin laskea hinta. Tämän seurauksen esimerkiksi kalliit erityiskoulut lakkautettiin ja erityisopetus vietiin normaalikouluihin.
Koulutuspolitiikka alkoi noudattaa markkina-ajattelua vielä selvemmin 1990-luvulla. Koulut viritettiin tuottamaan huippuyksilöitä. Tasa-arvon ajatus ei kadonnut, mutta se ei enää toiminut politiikan keskeisenä perustana.
Samalla kun koulutuspolitiikkaa alettiin tarkastella markkinalähtöisesti, väheni sen poliittinen merkitys. Kurtakko huomauttaa, että vuoteen 1994 saakka opetusministereinä toimivat puolueiden puheenjohtajat tai muut kärkipoliitikot.
– Vielä 1980-luvulla koulutuspolitiikassa oli paljon visioita, mutta tämä aika loppui. Muutosta kuvaa se, että aikaisemmin opetusministerit olivat puolueensa ykköskaartia, mutta vuoden 1994 jälkeen he ovat tulleet vilttiketjusta.
– Nyt koulutuksen keskiössä ei ole yhteiskunta vaan yksilö. Jatkossa häämöttää tilanne, jossa tarjotaan mitä tahansa koulutukseksi luokiteltua, jos sillä on kysyntää ja siitä maksetaan, professori arvioi.
Yläkuva: Veli Kouri / Teksti ja muut kuvat: Tapio Nykänen