Valtonen on toimittanut yhdessä taiteilija Leena Valkeapään kanssa teoksen Minä soin – Mun čuojan. Kirjoituksia Nils-Aslak Valkeapään elämäntyöstä. Teoksessa Áilun elämästä, tuotannosta ja ajattelusta kirjoittavat tutkijat, taiteentekijät ja aikalaiset.

– Ihastuin jo yläkouluikäisenä Áilun runouteen. Koska sitä oli saatavilla suomeksi vain yhden kirjan verran, piti tutkia myös hänen saamenkielisiä teoksiaan. Niiden ymmärtämiseksi aloin opiskella pohjoissaamea ensin itsekseni kotona ja myöhemmin yliopistossa, Valtonen kertoo.

– Mitä enemmän osasin saamea, sitä enemmän Áilun teokset puhuttelivat minua ja ymmärsin niiden ainutlaatuisuuden. Myöhemmin teoksista tuli myös tutkimuskohteitani.

Taiteen erilaiset merkitykset

Yksi Valkeapään tuotannon poikkeuksellinen piirre on Valtosen mukaan hänen tapansa kirjoittaa samanaikaisesti erilaisille yleisöille.

Áilu kirjoitti toisin sanoen kotiseutunsa ihmisille, kaikille saamelaisille, valtaväestöille ja toisille alkuperäiskansoille. Hän käytti tietoisesti hyväkseen sitä, että erilaisista taustoista tulevat ihmiset lukevat taidetta eri tavoin.

– Monet Valkeapään teokset on sijoitettavissa ympäristön ja kulttuurin kuvauksen perusteella hänen omaan kotimaisemaansa eli Enontekiön Käsivarteen ja sen ympäristöön. Toisaalta niiden tapahtumat ovat sellaisia, jotka useimmat saamelaiset tunnistavat omaan kokemusmaailmaansa tai sukunsa historiaan kuuluviksi, Valtonen selittää.

– Monikerroksisuus ilmenee myös runojen kielessä. Sanat ovat korvalle mieluisan kuuloisia ja kielelle mehukkaita lausua, mutta sisältävät samaan aikaan syviä kulttuurisesti latautuneita sisältöjä, ja kaikkea siltä väliltä.

Taarna Valtonen. Kuva: Mikael A. Manninen

Tunturipöllötievasta Kaunisvuomaan

Esimerkiksi Valkeapään käyttämän kielen monitasoisuudesta käyvät Taarna Valtosen mukaan runojen paikannimet. Nimet ovat periaatteessa tavallisia saamenkielisiä paikannimiä, joita voi löytää mistä tahansa pohjoissaamen puhuma-alueelta. Tämä saa lukijan liittämään ne itselleen tuttuun osaan Saamenmaata.

– Nimenantoperusteet on kuitenkin valittu myös muista syistä. Nimissä esiintyvät pohjoisen maailman eläimet ja kasvit sekä ihmisille tärkeät mikroympäristöt ja jumaluudet, siis perinteinen saamelainen elämänpiiri. Nimet voivat olla myös viitteitä, joilla runo liitetään saamelaisen historian merkittäviin tapahtumiin ja tapahtumapaikkoihin, Valtonen sanoo.

– Esimerkiksi Lávlo vizar biello-cizaš -teoksen eräässä runossa Skuolfedievvá, ‘Tunturipöllötieva’, kertoo siitä, miten eläimet jakavat tunturit saamelaisten kanssa. Saman runon Čáppavuopmi, 'Kaunisvuoma', on maastoltaan helppokulkuinen paikka ja Ittunjárga, 'Ittuniemi', viittaa runsasruokaiseen kesälaitumeen, jossa porot pulkistuvat. Dálvas, joka sijaitsee Kivijärven vieressä lähellä nykyistä valtatietä, merkitsee puolestaan talvipaikkaa.

Don dieđát dan viellja
don ipmirdat oabbá

Muhto go dat jerret gos lea du ruoktu
dajatgo don ahte dát visot
Skuolfedievás mii lávostalaimet
giđđajohtolat áigge
Čáppavuomis mis lei goahti ragatáigge
Min geasseorohat lea Ittunjárga
ja dálvet min bovccot leat Dálvasa guovlluin

Don dieđát dan oabbá
don ipmirdat viellja

(Valkeapää 1976: Lávlo vizar biello-cizaš s. 99)

Sinä tiedät sen veli
sinä ymmärrät sisko

Mutta kun ne kysyvät missä on kotisi
sanotko että tämä kaikki
Skuolfedievvássa asuimme laavuissa
kevätmuuton aikaan
Čáppavuopmissa meillä oli kota rykimäaikaan
Meidän kesälaitumemme on Ittunjárga
ja talvisin poromme ovat Dálvasin seutuvilla

Sinä tiedät sen sisko
sinä ymmärrät veli

(suom. Taarna Valtonen)

Elämä soitti

Nils-Aslak Valkeapää oli sekä yhteiskunnallisena aktiivina että taiteilijana aikansa lapsi. Hän syntyi puolinomadiseen porosaamelaisperheeseen ja oppi poroelämän perinteet ja liikkuvan elämäntavan jo lapsuudessaan. Perheeltään Áilu sai perustan myös aikuisiän työhönsä: molemmat Valkeapään vanhemmista olivat lahjakkaita tarinankertojia.

Samalla Valkeapään henkilöhistoria on saamelaisten yhteiskunnallisen aseman historiaa. Vaikka Áilu oli taitava kielellä leikittelijä, hän ei hallinnut täysin saamen oikeinkirjoitustapoja. Syynä oli se, että Valkeapään nuoruudessa saamea ei opetettu koulussa.

– Saamen puhuminen oli useimmissa kouluissa kokonaan kielletty. Áilun työhön vaikutti lisäksi se, että pohjoissaamea kirjoitettiin tuohon aikaan joka maassa eri kirjoitustapaa noudattaen. Nykyinen kirjoitustapa vakiintui erilaisten välivaiheiden jälkeen vasta 1970–80-lukujen taitteessa, Taarna Valtonen sanoo.

– Áilu kirjoittikin saamea omalla tavallaan, erilaisia elämänsä aikana näkemiään kirjoitustapoja sekoittaen. Hän oli kuitenkin hyvin tarkka siitä, että julkaistuissa teoksissa käytettiin kunakin aikakautena käytössä ollutta kirjoitustapaa sen sääntöjä kunnioittaen. Hänen apunaan tässä muuntotyössä olivat monet ystävät, erityisesti omat professorit Pekka Sammallahti, Ole Henrik Magga ja Harald Gaski, sekä kustannustoimittaja Kristiina Utsi DAT-kustantamosta.

Lähes ikoniseen asemaan noussut Valkeapää ei itse tahtonut nostaa itseään jalustalle. Esikuvan tai johtajan sijaan Áilu piti itseään saamen kansan renkinä. Hän koki myös olevansa eräänlainen kanava sille, mitä on tapahtumassa; oman ilmaisunsa mukaan instrumentti, jota elämä soittaa:

”Elämä, minäkin haluaisin vielä soida, soida. Ja minä, SOIN. JOS SINÄ, soitat minua.”

(Valkeapää 1999: Girddán, seivvodan s. 176)

Viestintä / Tapio Nykänen

Taarna Valtosen ja Leena Valkeapään toimittama Minä soin – Mun čuojan julkistetaan Lapin maakuntakirjaston Lapponica-salissa keskiviikkona 15.11. klo 12-13:30