– Suhtautukaa aina epäluuloisesti niihin, jotka puhuvat teille englantia. Todennäköisesti he yrittävät myydä teille jotain, naurattaa yleisöä leppoisasti hymyilevä ja kevyesti harmaantunut brittiprofessori.

Brittiläisen Open Universityn emeritusprofessori John Clarke luennoi maaliskuun alussa Lapin yliopistolla austerity-politiikasta. Austerity voidaan suomentaa säästäväisyydeksi, koruttomuudeksi, karuudeksi, puutteeksi tai niukkuudeksi. Sanalla viitataan politiikkaan, jossa hallitus vähentää julkisia menoja taloudellisten kriisien aikana.

Clarken mukaan niukkuudesta ja supistamisen tarpeesta on tullut Euroopassa niin itsestään selviä totuuksia, että säästäväisyyslinjaa on vaikea vastustaa uskottavasti. Kurjistuminen on kuin luonnonlaki, jolle emme voi mitään.

Välttämättömyys vai valinta?

John Clarke kehottaa tutkimaan poliittisia päätöksiä ja prosesseja supistamisen takana. Solmun avaamisen voi aloittaa tutkimalla, kenen etuja supistamispolitiikka on palvellut.

– Kreikan julkisen talouden kurjistaminen ei ole pelastanut kreikkalaisia. Sen sijaan rahoitus, jota Kreikalle on annettu, pelasti eurooppalaisia suurpankkeja.

– Opimme Ronald Reaganilta, että ongelmia ei voi ratkaista heittämällä niihin rahaa. Nyt saamme kuulla, että ongelmia voikin ratkaista syytämällä niihin rahaa, mutta ilmeisesti vain silloin, kun ongelmissa ovat pankit ja suuryritykset, Clarke karrikoi.

Julkisen talouden supistaminen kytkeytyy pääoman virtojen siirtymiseen elinkeinoelämälle, sanoo Clarke. Austerity on sosiaalista hallintaa, jonka taustalla on poliittinen tahto.

Clarken vierailua isännöi sosiologi Janne Autto. Clarken artikkeli hyvinvointivaltion tutkimuksesta julkaistiin Autton ja Mikael Nygårdin toimittamassa teoksessa Hyvinvointivaltion kulttuurintutkimus (LUP), joka ilmestyi maaliskuun alussa.

Hyvinvointivaltio muutoksessa

Emeritusprofessorin kritiikki ei kohdistu siis vain säästäväisyyspolitiikkaan. Hänelle kurjistaminen on johdonmukainen seuraus arvomaailmasta, jota hallitsee rajaton taloudellisen voiton tavoittelu.

Ongelman ytimessä on uusliberalistinen ideologia, joka on haastanut perinteisen käsityksen eurooppalaisesta hyvinvointivaltiosta. Missä mielessä uusliberalismi tarkkaan ottaen on hyvinvointivaltion uhka?

– Ilmeinen ulottuvuus on julkisesti toimitetun hyvinvoinnin supistuminen. Kansalaisuudesta ja kansalaisoikeuksista on tullut ehdollisia, särkyviä ja satunnaisia, sanoo Clarke haastattelussa yliopiston Loviisa-kahvilassa.

Clarken mukaan kansalaisuus on uusliberaalissa hyvinvointivaltiossa sidottu ihmisen omaan kykeneväisyyteen. Vastuu pärjäämisestä on yksilöllä. Samaan aikaan poliittiset tai hallinnolliset johtajat sekä talouselämä eivät kuitenkaan näytä olevan vastuussa mistään.

– Kaikkien pitäisi nykyisin olla vastuullisia – paitsi hallitusten, jotka sanovat, etteivät ne voi vaikuttaa tapahtumiin, eivätkä voi siten järjestää asioita niin kuin olemme tottuneet, sekä kapitalistien. Yritykset voivat yksinkertaisesti nousta ja lähteä ilman seurauksia, kun taas ihmiset ovat sidottuina koteihinsa ja paikkoihinsa.

Mikään ei ole tarpeeksi arvokasta

Uusliberalismi on Clarken mielestä muuttanut hyvinvointivaltiota myös toisella tavalla. Se on adoptoinut hyvinvoinnin ja luonut sen syntymiselle uudenlaisia ehtoja. Nyt hyvinvoinnin ajatellaan syntyvän siitä, että pääomalla on mahdollisuus keskittyä rajattomasti.

– Uusliberaali hyvinvointivaltio jakaa julkisen rahan uudelleen ja suuntaa sitä hyvin toimeen tuleville, rikkaille ja erityisesti korporaatioille, Clarke sanoo.

Valmisteilla olevaa Euroopan Unionin ja Yhdysvaltojen välistä vapaakauppasopimusta (TIPP) Clarke pitää eräänlaisena riistokapitalismin huipentumana.

– Aina kun luulen, että olen masentunut, tulee jotain, joka tekee minusta vielä vähän masentuneemman. Sopimus on taas yksi tavoista avata julkisia ja yhteisiä omaisuuksia ja resursseja kapitalismille. Sopimus viestii siitä, että mikään ei ole niin arvokasta, että sitä kannattaa suojella.

Marx, Foucault ja Stuart Hall

John Clarken puheessa vilisee marxilaisuudesta tuttuja termejä. Hän sanoo, ettei olisi mitä on ilman Marxia, mutta ei silti pidä itseään varsinaisena marxilaisena.

Marxin ajattelu on Clarken mukaan tarpeellista, mutta ei riittävää. Emeritus ammentaa yhtä lailla Michel Foucaultin ja Antonio Gramscin tapaisten ajattelijoiden työstä.

Vahvin erityisasema Clarken elämässä ja akateemisessa työssä on ollut viime vuonna menehtyneellä Stuart Hallilla. Clarke tapasi brittiläisen kulttuurintutkimuksen jättiläisen 1970-luvun alussa. Hallista tuli hänelle opettaja, ystävä ja mentori, joka jätti lähtemättömän jäljen.

– Tämä saa minut melkein itkemään. Tapasin Stuart Hallin ensimmäistä kertaa 1972. Kuten monet nuoret, jotka tapasivat Hallin, rakastuin hänen suurenmoisuuteensa ja ystävällisyyteensä. Viime vuonna tapahtuneeseen kuolemaansa saakka hän oli mentori, opettaja, yhteistyökumppani ja kollega kaikilla mahdollisilla ja monimutkaisilla tavoilla.

– Hänen tapansa tehdä intellektuaalista työtä ja kulttuurintutkimusta on se, jota yritän elää todeksi. Tuskin minusta koskaan tulee Stuart Hallia. Mutta on olemassa tietty tapa ajatella nykyisyyttä, konjunktuuria, voiman ja vallan suhteita, mikä edellyttää huolellista ajattelua sen sijaan, että olettaisimme tietävämme, miten asiat ovat, ennen kuin alamme ajatella. Tässä on minun inspiraationi. Toivon, että minusta tulisi puoliksikaan niin hyvä kuin Stuartista. Puolet olisi loistavaa.

Hyvinvoinnin puolella

Hallilta Clarke on perinyt myös tapansa suhtautua tieteeseen ja maailmaan. Hän erittelee ja punnitsee akateemisia, analyyttisia kysymyksiä, mutta näkee myös poliittisen omistautumisen osana intellektuaalista toimintaa. Hall oli vankkumaton uuskonservatismin ja thatcherismin arvostelija: Clarkesta on tullut hyvinvointivaltion puolustaja.

– En ole oikeastaan varma, haluanko puolustaa sitä, mitä sanotaan hyvinvointivaltioksi. Olen aina ajatellut, että hyvinvointivaltio on monimutkainen, ristiriitainen ja sotkuinen kokonaisuus, siis jopa ennen uusliberalismin nousua.

– Mutta haluan puolustaa yhteistä hyvinvointia, epätasa-arvon kaventamista ja jaettua, kansainvälistä solidaarisuutta talouden, ympäristön ja oikeudenmukaisuuden saroilla. Näistä asioista voidaan tietenkin käydä loputonta ja monimutkaista keskustelua, eikä niillä ole mitään yksiselitteistä sisältöä. Mutta kuka sanoi, että asioiden pitää olla helppoja?

Lay Viestintä / TN