Yliopistojen tutkijoita arvioidaan julkaistujen tieteellisten artikkelien ja kirjojen perusteella. Yksilölle julkaiseminen on kaksiteräinen miekka. Toisaalta kirjoittaminen on monelle intohimo ja vasta julkaistuna teksti puhuu tiedeyhteisölle. Työstä voi kuitenkin tulla myös pakonomaista ja ahdistavaa pisteiden keruuta, jos ja kun tutkijan kelpoisuutta mitataan pääasiassa julkaisujen määrällä. Toinen ongelma on se, että nykyiset mittarit kannustavat julkaisemaan vain korkealle arvioiduissa tiedelehdissä. Niissä julkaistu tieto ei välttämättä tavoita koskaan suurta yleisöä tai poliittisia päättäjiä.
Yliopistojen rahoitus perustuu osittain julkaisuihin, joita tutkijat saavat aikaiseksi. Jos ei julkaise, saa asiasta kuulla vähintään kehityskeskusteluissa. Viimeistään kerettiläinen tuntee asian nahoissaan siinä vaiheessa, kun hän yrittää hakea ulkopuolista rahoitusta tai avoinna olevia työpaikkoja. Jos tarpeeksi monia artikkeleitasi ei ole julkaistu noteeratuissa lehdissä, et ole tieteellisesti olemassa.
Monille julkaiseminen ei ole ongelma: se on sitä, mitä tutkijat tekevät. Hankaluuksia tulee eteen vasta silloin, kun tutkija haluaisi syventyä pidemmäksi aikaa erityisen vaikeaan aiheeseen. Tai esimerkiksi silloin, kun hänen pitäisi olla äitiyslomalla, kun kollegat samalla kartuttavat akateemista pistetiliään. Tai siinä vaiheessa, kun pitää opettaa niin paljon, ettei ehdi tutkia ja julkaista (myös opintopisteiden tuottaminen vaikuttaa yliopistojen rahoitukseen).
Populaaria tiedettä?
Tasapainoilunsa keskellä tutkijat kirjoittavat ja julkaisevat jatkuvasti. Jos henkilö ajattelee omaa uraansa, hän lähettää tekstinsä vertaisarvioituihin lehtiin ja mieluiten sellaisiin, jotka Julkaisufoorumi on noteerannut tasoille 2-3. Niitä arvostetaan tutkijan henkilökohtaisissa arvioinneissa ja niistä myös yliopisto saa rahaa.
Tästä seuraa väistämättä, että tutkijoilla ei tahdo olla aikaa kirjoittaa yleistajuisia tekstejä, joita julkaistaisiin vaikkapa sanomalehdissä. Tieteestä tulee siis, jos mahdollista, entistä sisäsiittoisempaa. Tutkijat puhuvat toisille tutkijoille kielellä, jota kukaan muu ei ymmärrä. Tieteentekijöiden liiton viestintäpäällikkö, Acatiimi-lehden päätoimittaja Kirsti Sintosen mukaan tieteen popularisointiin pitäisi kannustaa.
Kirsti Sintonen, Pälvi Rantala ja Arktisen keskuksen tiedeviestinnän päällikkö Markku Heikkilä.
– Tieteen popularisointia tulisi arvostaa enemmän muun muassa yliopistojen rahoitusmallissa. Uusimpaan rahoitusmalliin yleistajuiset artikkelit tulivat mukaan 0,1 prosentin osuudella. Tämä on vähän, mutta kylläkin päänavaus, Sintonen sanoo.
Sintonen muistuttaa, että tieteestä viestiminen kuuluu yliopistojen tehtäviin.
– Kyllä tiedettä pitää yleistajuistaa. Se kuuluu ikään kuin yliopistojen kolmanteen tehtävään – yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Esimerkiksi medialla on tähän vähän sellainen veronmaksajan näkökulma: pääosin julkisin varoin rahoitetusta tieteestä on myös suurella yleisöllä oikeus saada tietoa. Myös päättäjät tarvitsevat yhä enemmän tutkittua tietoa päätöksenteon pohjaksi. Tieteenalojen välillä on toki luonnollisia eroja: joitakin aloja on paljon helpompaa popularisoida kuin toisia ja joistakin aloista myös suuri yleisö on kiinnostuneempi.
Onko suomi so last season?
Erityisesti ennen Julkaisufoorumin perustamista englanniksi julkaistuja artikkeleita arvostettiin enemmän kuin suomenkielisiä. Edelleen useimmilla tieteenaloilla on pakko julkaista välillä englanniksi, jos haluaa olla vakavasti otettava tutkija. Tutkija Pälvi Rantala Lapin yliopistolta sanoo, että vaikka ulkomailla julkaiseminen voi tuntua pakkopullalta, on sille myös perusteensa.
– Akateeminen urakehitys edellyttäisi julkaisemista englanniksi kansainvälisissä journaaleissa. Näin ainakin annetaan ymmärtää. Toinen asia on sitten se, että englanniksi kirjoittamalla voi osallistua keskusteluun Suomea laajemmin - huomasin tämän konkreettisesti, kun asuin Irlannissa ja ärsyynnyin, kun kiinnostavan oloisia artikkeleja oli vain iirin kielellä saatavissa. Silloin tajusin että hups, enhän itsekään ole kirjoittanut kuin muutaman jutun jotka nämä ihmiset täällä voisivat lukea.
– Kielikysymys on myös alakohtainen kysymys. Joissain aiheissa englanniksi kirjoittaminen on ehdotonta, toisissa suomeksi kirjoittaminen. Jos saman alan ihmisiä on muutama samaa äidinkieltä puhuva, haluaako tosiaan kirjoittaa vain heille? Rantala kysyy.
Arvioita ja hissipuhetta
Vaikka kansainvälinen kommunikointi on tärkeää, Pälvi Rantala sanoo, että tutkijalla on velvollisuus kirjoittaa myös kotikielellään.
– Suomeksi julkaiseminen mahdollistaa keskustelun Suomessa, siellä missä olen, tutkin ja elän.
– Yliopistotutkija ei minusta saisi rajoittua kirjoittamaan vain akateemisia artikkeleja englanniksi, koska vastuu tiedottamisesta, tiedon välittämisestä ja julkiseksi tekemisestä kuuluu meille kaikille. Kaikkia ei tietenkään kiinnosta akateemisesti tuotettu tieto, mutta on myös ylimielistä ajatella, ettei se kiinnosta ketään muuta kuin itseä.
Rantalan mielestä tutkijat voivat ja heidän tulisi silloin tällöin mennä myös mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kun tekstiä katselee vinoistakin kulmista, se paljastaa itsestään uusia puolia.
– Laitoin viime keväänä yhden opiskelijaryhmän kirjoittamaan lukemistaan tutkimuksista erilaisia tekstejä: kirja-arvion tieteelliseen lehteen, populaarin lehtijutun, "hissipuheen" sekä perinteisen referaatin. Se oli hyödyllistä; tätä pitäisi tehdä enemmän, pohtia omaakin tutkimusta ja tekstiä eri näkökulmista. Sekä suomeksi että englanniksi.
Tapio Nykänen
Julkaisemisen problematiikkaa pohdittiin Lapin tieteentekijöiden 30-vuotisjuhlaseminaarissa 23.10.
Kirjoittaja on Lapin tieteentekijöiden jäsen ja valtio-opin yliopistonlehtori (ma.) Lapin yliopistossa.