Taiteiden tiedekunnan koulutusohjelmat uudistavat opetussuunnitelmiaan. Kunkin alan omien erityissubstanssien lisäksi muutospohdinnassa mukana on myös tiedekuntaa yhdistävä peruskäsite, nimittäin Taide itse – ja vieläpä suurehkolla alkukirjaimella. Kysytään mitkä ylipäätänsä ovat ne kaunotaiteen (fine art) tradition ja nykytaiteen osa-alueet, joita taideteollisen alan tiedekunta tarvitsee.
Tämän pohdinnan paineessa taiteen opetusta koulutusohjelmille välittävä Taiteen ja kulttuurin yksikkö on muutosten edessä. Kuvataiteen professori Jaana Erkkilän mielestä muutoksen aika on tervetullutta ja hedelmällistä.
- Opettaessani taidetta reilun 20 vuoden ajan on ollut läsnä kaiken aikaa kysymys: kuinka päästä sormiharjoituksia pidemmälle? Tietty tekninen taitotaso täytyy olla, jotta pystyy ilmaisemaan sanottavansa. Mutta mitä opiskelemalla ihmisessä kasvaa innovatiivinen ajattelu, ja mikä taas on puhdasta tekniikkaa? Mielestäni opiskelijalle pitää antaa mahdollisuus päästä kunnolliseen tekemisen prosessiin. Yksittäisten taiteen tekniikoiden opiskelu ei sinänsä kehitä taiteellista ajattelua. Niitä voi opiskella jälkikäteen, Erkkilä toteaa.
- Taiteiden tiedekunnan opiskelijat tarvitsevat taiteellisen tavan hahmottaa maailmaa ja ajatella. Ei siis esimerkiksi maalaustekniikoita vaan ajattelua maalauksen keinoin.
Taiteellinen ajattelu on Erkkilän kuvataiteen opetussuunnitelmaan tuoma uusi käsite, jonka ympärille koko päivitetty näkemys taiteen opettamisesta rakentuu. Tämä näkyy muun muassa siinä, että tästä lähtien kuvataiteen aineopintoihin haetaan portfoliolla ja haastattelulla, mutta kuvataiteen perusopinnot eivät kuulu pääsyedellytyksiin. Sisäänpääsyyn riittävän taiteellisen ajattelun kypsyyden voi periaatteessa hankkia vaikkapa opiskelemalla filosofian perusopinnot.
Kysymys taiteen autonomiasta
Taiteellisen ajattelun käsitteellä ei kuitenkaan haeta sellaista taiteen itseriittoista olemuksellisuutta, joka liittyy sisäänpäin kääntyneeseen taiteen autonomia -ajatteluun. Kuvataidekasvatuksen professori Timo Jokelan mukaan taidekentän sisäpiirin ja siihen liittyvien instituutioiden usein vaalima taiteen itseriittoinen olemuksellisuus ei helposti taivu hedelmälliseen dialogiin yhteiskunnan muiden osa-alueiden kanssa, vaan sillä helposti myös väistetään rakentava keskustelu.
Jokelan mukaan dialogin ja yhteisen kielen muodostaminen elämänalueiden kesken on vallitseva tendenssi kaikilla tieteen ja koulutuksen aloilla. Luovat tilanteet syntyvät juuri rajapintojen puhkomisesta.
- Kuvataidekoulutus on ollut pitkälti autonomisoivaa ja muodostanut oman instituutionsa. Taiteilijoita koulutetaan gallerioihin, museoihin ja keräilijöille. Tällainen instituutio ei opeta henkilöä sen dialogin alueelle, joka tapahtuu instituution ulkopuolella. Taidekentästä osalliset henkilöt keskustelevat vain keskenään. Taidetta ei opita kommunikoimaan kentän ulkopuolelle. Ja tässä kuviossa helposti nähdään, että esim. sosiaalityön ja taiteen yhteistyö vähentäisi taiteen ”hyvää olemuksellisuutta”, vaikka sehän ei välttämättä koske taiteen olemuksellisuuteen ollenkaan, Timo Jokela sanoo.
Jaana Erkkilän mukaan yhteisötaiteellisissa interventioissa on tärkeätä pitää huolta siitä, että taiteilijan mukana olo todella tuo juuri taiteen näkökulman monialaiseen projektiin. Taiteilijan tulokulman on erotuttava huomattavasti esimerkiksi sosiaalityöntekijän tai innokkaan harrastajan tulokulmasta. Jos taideteos on esimerkiksi taiteellinen illallinen, taiteilijan on kyettävä artikuloimaan mikä tekee siitä taiteellisen kokemuksen – tähän tarvitaan taiteellista ymmärrystä, taiteellista ajattelua.
Erkkilän mukaan Lapin yliopiston pienellä kuvataiteen yksiköllä on loistavat mahdollisuudet tehdä kansainvälistä tutkimusyhteistyötä toisten tieteenalojen kanssa. Hänen kokemuksensa mukaan muiden tieteenalojen intressi on nimenomaan siinä, että taide pysyy tutkimuksessa omana itsenään taideperustaisine, taiteellisine tutkimusmenetelmineen.
- Olin juuri Exeterin yliopistossa tutkijavaihdossa. Siellä oikeustieteellisessä ja lääketieteellisessä tiedekunnassa oltiin kiinnostuneita taiteen näkökulmasta. Esimerkkinä voidaan mainita hanke, jossa tutkittiin kasvokirurgian läpikäyneitä ihmisiä, jotka olivat onnettomuuden tai sairauden kautta niin sanotusti menettäneet kasvonsa. Ja kasvokirurgia oli auttanut heitä saamaan kasvot takaisin. Hankkeessa ammattitaiteilija, muotokuvamaalari maalasi muotokuvia näistä henkilöistä, ja sen todettiin olevan heille psykologisesti voimauttavaa. Taiteilijan rooli oli tehdä taidetta, ja tällä prosessilla oli lääketieteellistä merkitystä potilaille.
- Oikeustieteilijät tai terveydenhuollon asiantuntijat eivät todellakaan halua taiteilijalta köyhän miehen oikeustiedettä tai lääketiedettä, vaan he haluavat meidän erityisosaamisemme. Yhteishankkeissa ongelma taiteen alalla on nähdäkseni se, että pyritään olemaan hyviä muilla aloilla, konsultteja aloilla, joilla olemme täysiä diletantteja, Jaana Erkkilä toteaa.
Jokelan lisäksi myös Erkkilä uskoo siihen, että uutta ymmärrystä syntyy silloin, kun odottamattomia asioita pistetään yhteen. Hänen mukaansa näkemys maailmasta ja ihmisen osasta siinä kasvaa silloin kun siihen tulee mahdollisimman paljon eri näkökulmia.
- Taiteilija on eräänlainen toisinnäkijä, toisenlaisten kysymysten ja näkökulmien esittäjä. En sano että taiteilijan ymmärrys ihmisen osasta maailmassa on hienompi kuin vaikkapa ekonomin ymmärrys, mutta se on erilainen. Taiteilija voi oppia ekonomilta, ja päinvastoin.
Havainto-opetus ja kuvallisen ajattelun aakkoset entistä vahvempina
Jaana Erkkilän mukaan taiteen kärkiosaaminen on tavassa havainnoida maailmaa. Hän nojaakin taiteellisen ajattelun kehittämisen vahvasti havaintopohjaiseen taiteelliseen työskentelyyn tulevassa opetussuunnitelmassa. Perinteisesti tämä tarkoittaa maisemanäkymien, interiöörien, ihmismallien ja elävien tilanteiden visuaalista tulkitsemista eri välineillä ja monin eri lähestymistavoin. Hänen mukaansa piirtämällä havainnosta ovat kaikki aistit eniten avoinna. Piirustus yksinkertaisimpana välineenä on pohja, josta voi lähteä mihin hyvänsä suuntaan.
Taidegraafikkona tunnettu Erkkilä rakentaa taideopetuskäsityksensä tässä myös hitaan ajattelun periaatteelle:
- Jos haluat kehittää visuaalista ajattelua, parasta oppimiselle on hidas prosessi ja sellainen menetelmä, joka pakottaa tekijän pysymään asian äärellä jopa epämukavan kauan.
Havaintopohjaisessa opiskelussa muodostuu omakohtainen suhde niin sanottuihin kuvallisen ajattelun aakkosiin, jotka voisi kiteyttää termeihin viiva, väri ja tila. Toisaalta näihin aakkosiin paneutumalla voidaan vahingossa uppoutua myös taiteen vanhan modernismin norsunluiseen olemuksellisuuteen. Sekä Jokela että Erkkilä pohtivat ovatko kaikki aakkoset tiedekunnan taideopetuksessa todellakin tarpeellisia.
- Kysymys on mielekäs, sillä opetusta ollaan painottamassa enemmän myös nykytaiteen moninaisten lähestymistapojen suuntaan. Nykytaide ei perustu enää vain visuaaliseen ajatteluun, vaan mukana on muiden muassa äänitaide, performanssi sekä monenlaiset käsitetaiteelliset prosessit. Tässä joukossa tulee myös ympäristö- ja yhteisötaide, johon mielestäni taiteiden tiedekunnalla on luontevaa ja oikeutettua profiloitua, toteaa Erkkilä.
- Tutkimusyhteistyön saralta tämän taiteenalan luontevia kumppaneita ovat edelleen Arktinen keskus ja suomalaisittain vahva Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, sanoo Timo Jokela.
Koska Erkkilän mukaan kuvallisen ajattelun aakkoset on yksi keskeinen tie taiteellisen näkökulman ja ajattelun saavuttamiselle, niiden opiskelua tarvitaan myös yhteisötaiteessa, vaikka siinä ei kuvallisten aakkosten mukaisen runouden mestarillisuutta sellaisenaan tarvittaisikaan. Mutta esimerkiksi graafisen suunnittelun kuten minkä hyvänsä taideteollisen alan opiskelijoiden hän katsoo hyötyvän suunnattomasti perusteellisesta taideopiskelusta. Vaikka visuaalista runollisuutta ei enää kaikessa kuvataiteessa tarvittaisikaan, sitä tarvitaan käyttötaiteessa edelleenkin, ja ilmeisesti aina.
Teksti: Henri Hagman
Jaana Erkkilän kuvat Henri Hagman,
Timo Jokelan kuva: Lapin yliopiston arkisto