Myös Lapin korkeakoulussa kävi Taideteollisen korkeakoulun delegaatio neuvottelemassa aiheesta. Silloinen rehtori Esko Riepula näki asiassa mahdollisuuden. Hän päätti käynnistää koulutuksen, ja jopa ilman Taideteollista korkeakoulua. Lapin yliopiston kuvataidekasvatuksen professori Timo Jokela työskenteli tuolloin Oulun yliopistossa ja muistaa tilanteen hyvin.

- Oulussa kerättiin tätä päätöstä vastustava adressi. Ei uskottu, että Rovaniemen kaltaisessa pikkukaupungissa voitaisiin taiteeseen liittyviä asioita lainkaan hoitaa. Taidekasvatusajatteluhan oli Suomessa kasvanut Ateneumin taidemuseon kyljessä. Rovaniemen kaupunki oli kuitenkin hiljattain tehnyt taidemyönteisiä ratkaisuja, kuten lasten ja nuorten kuvataidekoulun ja kuvataidepainotteisen lukion perustaminen. Myös taidemuseo oli juuri perustettu ja sinne suunniteltiin yhden maamme suurimman nykytaiteen kokoelman, Wihurin säätiön kokoelman, sijoittamista, Jokela muistelee.

Lapin korkeakoulu lopulta voitti kilpailun Oulun yliopistoa vastaan ja sai luvan koulutuksen aloittamiseen vuonna 1989. Vuonna 1990 aloittivat ensimmäiset kuvataidekasvatuksen opiskelijat taideosastolla, joka siitä vuoden kuluttua nimettiin Taiteiden tiedekunnaksi. Koulutuksen aloitti Oulun yliopistosta siirtynyt professori Pirkko Seitamaa-Oravala. Häntä Oulusta seurasivat ensin taidemaalari Juhani Tuominen ja kulttuurihistorian tutkija Marja Tuominen, sitten kuvataideopettajakollegat Timo Jokela ja Mirja Hiltunen.

Taiteen paradigman muutos taidekasvatuksen profiloitumisen myötä

Timo Jokelan mukaan kuvaamataidon opettajien koulutus Lapin korkeakoulussa aloitettiin hyvin rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Seitamaa-Oravala oli Suomessa uraa uurtava henkilö tiedonalapohjaisen taidekasvatuksen (Discipline Based Art Education) osalta opettajakoulutuksessa. Se oli silloinen vastakohta luovuus- ja lapsikeskeiselle opetussuunnitelmalle. Jokela ja Hiltunen olivat jo aikaisemmin olleet kosketuksissa tämän modernistisen, tiedeperustaisen ajattelutavan kanssa. He olivat kuitenkin omien taiteidenvälisten- ja ympäristötaiteellisten intressiensä kautta omaksuneet myös uutta ajattelua, joka pohjautui tiedonalapohjaisen taidekasvatuksen kritiikkiin ja pyrki avaamaan taidekasvatusta ympäröivään yhteiskuntaan.

Aluksi nousi kysymyksiä siitä, kuinka kuvaamataidon opettajien koulutus saataisiin istumaan Lapin yliopiston profiiliin. Taiteiden tiedekunnan ensimmäisinä vuosina järjestettiin monitieteisiä, kansainvälisiä kesäkouluja, jotka osaltaan tukivat kuvataidekasvatuksen koulutuksen muotoutumista avoimemmaksi ja vuorovaikutteisemmaksi muiden tieteen- ja elämänalojen kanssa.

Jokelan mukaan kesäkoulut olivat kovatasoisen, monitieteisen arktisen tutkimuksen ja taiteellisen toiminnan kohtaamisia. Ne tuottivat julkaisuja, ja näyttelyt kiersivät maailmalla Montrealia myöten. Kun kesäkoulujen rahoitus tyrehtyi, kuvataidekasvatuksen tieteenalan kehittäminen jatkui pienimuotoisempana, pääasiassa kansainvälisiin verkostoihin kytkeytyneiden työpajojen kautta.
Vuoteen 2000 mennessä tiedonalapohjainen taidekasvatuksen paradigma oli väistynyt ja antanut tilaa Jokelan ja Hiltusen monialaisissa projekteissa kasvaneelle ilmiöpohjaisen oppimisen ja taiteidenvälisyyden suunnalle.

- Taidekasvatuksen paradigman muuttaminen ei olisi ollut mahdollista ilman sen kehittelyä luomassamme Ympäristö, taide ja yhteisö -sivuaineessa, johon yhdistettiin ympäristökasvatuksen ja taiteiden välisten oppiainekokonaisuuksien sisältöjä. Vasta 2000-luvulla mahdollistui osan tämän sivuaineen sisällöistä tuominen pääaineopintoihin. Silloin karsittiin opetussuunnitelmasta paljon yksittäisiä, perinteisiä taidekursseja muuttamalla niitä valinnaisiksi kursseiksi, Timo Jokela kertoo.

- Vuosina 2003-2005 ruvettiin taidekasvatuksen kautta tekemään ensimmäisiä sellaisia hankkeita, joihin kiinnittyivät oppiaineen kehittäjät, opiskelijat, tutkimus ja taide. Se johti tilanteeseen, jossa taiteiden tiedekunnan veturina hanketoiminnassa olikin kuvataidekasvatus. Tilanne oli erittäin poikkeuksellinen: taidekasvatuksen kautta pystyttiin tekemään yhteiskunnallista palvelutoimintaa, joka katsottiin merkittäväksi rahoitettavaksi asiaksi. Alallammehan on sisäänrakennettuna oletuksena, että olemme rahoituksessa ja toiminnoissa marginaalissa, mutta se ei ole ollut Lapin yliopistossa taidekasvatuksen kannalta lainkaan totta. Edelleen meidän henkilökunnastamme on yliopiston suurin prosentuaalinen osuus mukana palvelutoiminnassa ja ulkopuolisen rahoituksen kautta tapahtuvassa toiminnassa. Se kertoo siitä, että kehittämistoiminta on onnistuttu integroimaan opetukseen ja henkilökunta on sitoutunut siihen, Jokela toteaa.
 

Professori Timo Jokela työssään Luujärvellä Kuolan niemimaalla. Kuva: Harri Nurminen.

Uusi taiteen- ja tutkimuksen orientaatio

Lapin yliopistossa kehittyneen yhteisöllisesti osallistavan taidekasvatustoiminnan kautta on muodostunut oma taiteenlajinsa. Sitä voidaan kutsua taidekasvatuksen kuvataiteeksi tai vuorovaikutteiseksi soveltavaksi taiteeksi. Siinä taiteilija on samalla myös tutkija, organisaattori ja pedagogi. Taiteilijan henkilökohtainen ilmaisu pysyttelee taka-alalla. Itseilmaisu sopeutuu sosiaalisen vastuullisuuden, tutkimuksellisen totuudellisuuden ja kulttuurisen sensitiivisyyden asettamiin raameihin.

Lapin yliopisto on tarjonnut kuvataiteilijoille ja muille visuaalisen alan ammattilaisille eräänlaista muuntokoulutusta soveltavan kuvataiteen alalle vuodesta 2011 lähtien. Viimeisin tätä suuntaa edustava koulutuksellinen innovaatio on palvelumuotoilun ja soveltavan kuvataiteen yhdistäminen vuonna 2015 alkaneessa kansainvälisessä maisteriohjelmassa (Arctic Art and Design Master). Luonnollisesti suunta on johtanut myös taidekasvatuksen tutkimusmetodologian uudistumiseen. Uusi suunta voidaan nimetä taideperustaiseksi toimintatutkimukseksi (Art-based Action Research).

Professori Mirja Hiltusen mukaan kuvataidekasvatuksen osastolla on tällä hetkellä 15 tohtoriopiskelijan aktiivinen ryhmä, joilla lähes kaikilla on taideperustaisen toimintatutkimuksen tai soveltavan kuvataiteen paradigman mukainen tutkimusorientaatio. Useimmat näistä väitöskirjatutkimuksista ovat mukana monialaisissa elinkeinoelämään, julkiselle sektorille tai vapaa-ajan palveluihin suuntautuneissa kehittämishakkeissa.

- Yksi taidekasvatuksen perusprinsiippi on toiminta, joka on muutoshakuista. Toimintaan suuntautuvassa tutkimuksessa kuvataidekasvattaja on se henkilö, joka pystyy kääntämään kokemusta toimintaan – ja myös toisin päin: toimintaa kokemukseksi ja tiedoksi, Mirja Hiltunen kiteyttää.

- Nykykuvataidekasvatuksessa käytössä on nykytaiteen kentän moninaiset strategiat ja toimintatavat sekä tulevaisuusorientaatio. Myös aistimellisuus ja kokemuksellisuus ovat läsnä. Toiminnallinen tutkimusorientaatio perustuu sosiokonstruktiiviseen oppimiskäsitykseen, jossa yksilö ja yhteisö ovat vahvasti kietoutuneet toisiinsa, Hiltunen pohtii. Hän on ollut kolmatta vuotta laatimassa myös valtakunnallisia perusopetuksen kuvataiteen opetussuunnitelmia kouluihin. Hiltusen mukaan juuri ilmiölähtöisyys ja yhteiskunnallisuus ovat leimaa antavia myös uudessa kuvataiteen opetussuunnitelmassa.

Jokela lisää tähän, että kokemusherkkyys on merkityksellistä vain, jos se johtaa ihmiset toimintaherkkyyteen ja asioiden konkreettiseen muuttamiseen. Yksilökonstruktiivinen kokemuksellisuus taidemaalauksen edessä eroaa ympäristö- ja yhteisötaiteen sosiaalisesti voimaannuttavasta, osallistuvasta ja kehollisesta kokemisesta.
 

Valmiutta muutoksiin ja haasteisiin

Lapin yliopiston kuvataidekasvatuksen koulutusohjelma on tehnyt monia opiskelijoitaan kauaskantoisesti hyödyttäviä ratkaisuja. Esimerkiksi 15 vuotta sitten opiskelijoille tuli mahdolliseksi hankkia tutkinnossaan myös jonkin toisen oppiaineen opettajan pätevyys. Aalto-yliopiston Taideteollisessa korkeakoulussa tämä tuli mahdolliseksi vasta aivan viime vuosina.
Taidekasvatuksen tieteellinen orientaatio on toinen asia, joka Lapin yliopistossa on vallinnut jo alusta lähtien.

- Koulutusohjelmassamme on alusta lähtien tehty tieteellisten kriteerien mukainen pro gradu -tutkielma. Parikymmentä vuotta sitten tämäkin oli aivan ennenkuulumaton ajatus suomalaisessa taidekoulutuksessa, mutta nyt siihen oltaneen siirrytty myös Aalto-yliopistossa. Aalto-yliopiston uusilla kuvataidekasvatuksen professoreilla on samankaltaisia intressejä kanssamme, Timo Jokela toteaa.

- Ennen toimintatutkimuksen mukaan tuloa mallin graduillemme loivat lähinnä taidehistoria, taiteentutkimus ja kasvatustiede, mutta mielestäni tieteenalamme ei ole syytä tehdä asiantuntematonta näiden alojen tutkimusta vaan kehittää vuorovaikutuksessa juuri oman tiedonalamme tutkimusta. Opiskelijallemme saavat vahvan koulutuksen kuvataiteen käyttöön, siksi toivomme toiminnallisiin graduihin myös taiteellisia osioita. Ensimmäisiin toimintatutkimusgraduihimme suhtauduttiin kuitenkin hyvin epäilevästi. Ajattelutavan tuominen tänne ei ole ollut aivan helppoa, kertoo Jokela.

Professorit Jokela ja Hiltunen kokevat meneillään olevan ajanjakson olevan paradigmaattisesti stabiilin. He sanovat odottavansa innokkaasti alan uuden tutkijasukupolven taholta haasteita.

- Alallamme kehitetään uutta luovaa taidekasvatusajattelua tarkastelemalla kriittisesti kuvataiteen ja muun visuaalisen kulttuurin ilmiöitä ja niiden kasvatuksellisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä. Uusi sukupolvi tulee jossain vaiheessa haastamaan nykyistä tilannetta, niin kuin mekin aikanamme haastoimme olemassa olevia kuvataidekasvatuksen traditioita ja kehitimme uutta niiden sijaan ja rinnalle. Oleellista taiteelle on myös haaveilla tulevaa ja kuvitella vielä tällä hetkellä olemattomia asiantiloja, Hiltunen sanoo.

- Keskeisin arvo on se, että taide ja taidekasvatustoiminta on ketterä reagoimaan yhteiskunnallisiin muutoksiin – ja myös ketterä karistamaan selästä tarpeettomia asioita, täydentää Jokela.