Toinen maailmansota muodosti Iso-Britanniassa 1980-luvulle saakka lähes ainoan viittauspisteen, josta käsin itseymmärrystä rakennettiin.

Kun ensimmäisen maailmansodan veteraanit alkoivat vanheta, tajusivat historioitsijat, että muistitieto tapahtumista on katoamassa. Se herätti jälleen laajemman kiinnostuksen ensimmäiseen maailmanpaloon, sanoo Lapin yliopistossa Feeniks-hankkeen konferenssissa vieraillut Ashplant.

Kun Jugoslaviassa alettiin taistella 1990-luvun alussa, kiinnostus vuosisadan alun tapahtumiin lisääntyi entisestään. Monet näkivät Jugoslavian tapahtumat merkkinä siitä, että Eurooppa ei sittenkään ole automaattisesti turvassa laajamittaisilta sodilta.

Tuoreimman muistutuksen rauhan herkkyydestä on tuonut Ukrainan meneillään oleva kriisi.

– Neuvostoliiton romahtaminen päätti niin sanotun lyhyen 1900-luvun, joka alkoi 1940-luvusta ja päättyi vuonna 1989. Sen jälkeiset tapahtumat, erityisesti Jugoslavian sota, tavallaan toivat takaisin vuoden 1914 tilanteen. Jugoslavia ja nyt Venäjän ja Ukrainan kriisi ovat palauttaneet mieleen suursodan mahdollisuuden Euroopassa, Timothy Ashplant kuvailee.

Sata vuotta sitten ja nyt

Tilanne ennen ensimmäistä maailmansotaa todella vaikuttaa tutulta. Parempia asemia Balkanilla tavoitteleva Venäjä tuki slaavilaista Serbiaa konfliktissa Itävalta-Unkarin kanssa. Itävalta-Unkaria tuki puolestaan Saksa, joka ajautui nopeasti sotaan Venäjän kanssa.

Sotaan oli monia syitä, joista vähäisimpiä eivät olleet taloudellinen kilpailu ja kamppailu vaikutusvallasta Balkanilla ja sen ympäristössä.

Toisaalta ajanjaksoissa on huomattavia eroja. Ranska ja Iso-Britannia olivat 1900-luvun alussa Venäjän liittolaisia ja siis Saksan vihollisia. Nyt Saksa, Ranska ja Iso-Britannia ovat liittolaisia muiden EU- ja Nato-maiden kanssa.

Euroopan Unioni, joka synnytettiin Euroopan sisäiseksi rauhanprosessiksi, on Venäjältä katsoen yhä selvemmin ainakin poliittinen vastustaja.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa Euroopan henkinen ilmapiiri poikkesi nykyisestä. Nationalismi oli räikeämpää ja kiihkeämpää, ja sosiaalidarvinistisia ajatuksia viljeltiin laajasti. Sotaa pidettiin älymystön parissa usein herooisena urotöiden kenttänä.

Nyt puhutaan pikemminkin demokraattisista arvoista, kaupankäynnistä ja rauhasta – riippumatta siitä, millaiset motiivit puheen taustalla kulloinkin vaikuttavat.

Feeniks-hankkeen Reconstructing Minds-konferenssin ohjelmaan kuului vierailu saksalaisten sotilaiden hautausmaalla Norvajärvellä. Kuva: Irma Varrio

Historian opetukset

Ukrainan sodan suhteen analogioita historiasta on etsitty myös vuosista 1938 ja 1939, jolloin Saksa vakuutti länsivalloille yhtä ja päätyi välittömästi sen jälkeen tekemään toista Manner-Euroopassa.

Toisaalta Vladimir Putinin politiikassa on nähty suoria yhtäläisyyksiä sekä Baltian maiden valtauksiin toisen maailmansodan alla että kylmän sodan aikaiseen neuvostoideologiaan.

Konfliktin osapuolet itse ovat ahkerasti verranneet toisiaan natseihin ja syyttäneet milloin ketäkin fasistiksi. Venäjän kiihkeimmille puolustajille Kiovan hallitus on juntta, jonka aurinko laskee pian.

Timothy Ashplant antaa ymmärtää, että vaikka analogioita eri aikakausiin on löydettävissä ja niillä on oma painoarvonsa, historian perusteella tätä tai muutakaan konfliktia ei voida ratkaista.

Valtaa pitäville historia on usein vain poliittinen väline, ei sen enempää.

– Ymmärrämme ihmisen kyvystä julmuuteen paljon enemmän kuin 1900-luvun alussa, kiitos tutkijoiden, psykologien, psykiatrien ja muiden ammattilaisten tekemän työn. Ymmärrämme myös sellaisen väkivallan seuraukset paremmin. Lopulta kysymys on kuitenkin vallasta ja siitä, miten valtaapitävät soveltavat tätä ymmärrystä. Sen suhteen en ole niin optimistinen, Ashplant sanoo.

Ashplantin ajatusta mukaillen voidaan sanoa, että tarvitsemme ennen muuta sellaista ulkopoliittista viisautta, joka tunnistaa nykyisten vallanpitäjien toiminnan logiikan sekä sen, miten he historiaa lukevat.

Tappion kertomukset

Ashplant on itse tutkinut erityisesti ensimmäisen maailmansodan henkisiä jälkiä. Hän sanoo, että sotien jälkeinen henkinen demobilisaatio, siis sotatilan purku, on ratkaisevan tärkeää sen suhteen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

– On kahdenlaisia prosesseja: ylätason valtiollisia kertomuksia ja alhaalta tulevia ruohonjuuritason ideoita. Nämä kaksi muodostavat yhteisen surun tilan, joka voidaan jakaa tarvitsematta jatkuvasti kiistellä siitä, mikä sodan merkitys lopulta oli ja kuka oli oikeassa. Ne, jotka pitivät sotaa vääryytenä, ja ne, joiden mielestä se piti käydä korkeasta hinnasta huolimatta, voivat surra yhdessä, jaetussa tilassa. Tämä on hyvin tärkeää konfliktien mentaalisen demobilisaation kannalta, Asplant kuvaa.

– Demobilisaatio onnistuttiin tekemään ensimmäisen maailmansodan jälkeen esimerkiksi Ranskassa ja Britanniassa, mutta ei Saksassa. Siellä ei syntynyt yhteistä surun kertomusta vaan jaettu katkeruus. Osasyynä oli se tapa, jolla tappiosta puhuttiin.

– On olemassa erilaisia tappioita: toisen maailmansodan jälkeinen Saksan tappio hyväksyttiin yleisesti tappioksi, mutta ensimmäisen maailmansodan tappio ei ollut monen saksalaisen mielestä tappio lainkaan. Vieraiden valtojen sotilaat eivät esimerkiksi koskaan astuneet Saksan maaperälle. Kansallisen demobilisaation kertomuksen puute oli osasyynä Hitlerin valtaan nousulle.

Monissa kansainvälisissä arvioissa Vladimir Putinin johtaman politiikan moottorina on pidetty nimenomaan sitä, että hän tahtoo palauttaa Venäjän suurvalta-aseman ja torjua erityisesti Naton laajenemisen itään. Suur-Venäjästä on pidetty konferenssi Suomessakin.

Henkistä demobilisaatiota ei ole tehty: länsi ja erityisesti Nato on ja pysyy Venäjän vihollisena, jota vastaan on varustauduttava.

Vastavuoroisesti voidaan kysyä, miten demobilisaatio suhteessa Venäjään on onnistunut eri länsimaissa ja mitkä sen mahdollisuudet ovat Ukrainan kriisin jälkeen.

Kansallisvaltion kriisi

Ukrainan kriisin lisäksi eurooppalaista ulkopolitiikkaa ovat hallinneet kuluvana vuonna Lähi-Idän kaoottiset tapahtumat. Ashplantin mielestä on vaikea sanoa, millaisia jälkiä sodat jättävät sekä Lähi-Idän että Euroopan todellisuuteen.

Yksi asia yhdistää niitä kuitenkin Ukrainaan ja Jugoslaviaan ja ansaitsee vakavaa huomiota, huomauttaa Asphlant.

– Lähi-Idässä on nähty monellakin tavalla kansallisvaltion epäonnistuminen. Ensinnäkin alueella on ollut diktatorisia hallintoja, jotka eivät ole suojelleet kansalaisiaan vaan sortaneet heitä. Toiseksi esimerkiksi palestiinalaisilla ei ole ollut mahdollisuutta rakentaa kansallisvaltiota, joka olisi taannut heille turvaa.

– Kolmanneksi näemme kansallisvaltion romahduksen, mikä on tapahtunut Syyriassa ja Irakissa. Kun Max Weberin kuvailema valtion väkivallan monopoli sortuu - vaikka sitä on harjoitettu julmalla tavalla - syntyy tilaa vieläkin väkivaltaisimmille ryhmille ja liikkeille.

Ashplant kiirehtii huomauttamaan, että hän suhtautuu nationalismiin sinänsä kriittisesti: se voi olla voimana tuhoisa. Kansallisvaltio ei ole taikasana, jonka avulla kaikki ongelmat voidaan ratkaista. Erityisesti ylikansalliset ideologiat voivat tuottaa sille vaikeuksia.

– Lähi-Idässä nähdään myös uskonnon, tässä tapauksessa islamin, nousu aidoksi kansainväliseksi voimaksi, jota kansallisvaltion on vaikea kohdata. Hieman vastaavalla tavalla 1900-luvulla vaikkapa kommunismi oli ideologinen voima, jossa lojaalisuus ei periaatteessa kuulunut kansallisvaltiolle vaan kansainväliselle ideologialle, jota valtion on vaikea kohdata.

Onko meillä toivoa?

Feeniks-hankkeen Reconstructing Minds-konferenssissa Ashplantilta kysyttiin, miten sodan tutkija säilyttää uskonsa ihmiseen. Vaikka Ashplant sanoo suhtautuvansa vallanpitäjien motiiveihin ja moraaliin skeptisesti, hän ei ole kadottanut toivoaan.

– Feeniks-hankekin osoittaa, että ihmisellä on valtava kapasiteetti sodan tapaisten traumojen korjaamiseen ja kestävään jälleenrakentamiseen. Se antaa toivoa. Ydinkysymys on tietysti se, miten moiseen jälleenrakentamiseen ei olisi koskaan tarvetta, siis miten ihmisen taipumusta vihollisuuksiin voitaisiin vähentää. Tästä asiasta pitää käydä loputonta julkista keskustelua.

Lay Viestintä / TN