Säätiöt ovat merkittäviä tieteen ja taiteen rahoittajia. Esimerkiksi Koneen Säätiö jakoi vuodenvaihteessa 26 miljoonaa euroa apurahoja. Lapin yliopistollekin tästä potista riitti yli puoli miljoonaa euroa.

Helsingin yliopiston dosentti Allan Tiitta julkaisi viime vuonna laajan tutkimuksen Tieteen tukijoukot – Suomalaiset säätiöt tieteen ja korkeimman opetuksen kehittäjinä 1917–2017, jossa kartoitetaan säätiöiden historiaa sekä rahoitusta tutkimustyölle ja yliopistoille.

Oikeastaan kehityksen voi katsoa alkaneen jo 1600-luvulla, kun Turun Akatemiaa rahoittivat rikkaat aatelissuvut, jotka lisäksi kustansivat opiskelijoiden matkoja eurooppalaisiin huippuyliopistoihin.

Monet säätiöt rikastuivat sijoittamalla Nokiaan 1990-luvun alkupuolella. Niiden yhteenlaskettu omaisuus nousikin 2000-luvulla yli viiteen miljardiin euroon.

Tiitan mukaan säätiöiden tavoitteina on ollut toimia täydentävänä tukijana valtion rahoitukselle, ja samalla ne ovat haastaneet kulloistakin virallista linjaa, minkä perusteella tukipäätöksiä tehdään.

”Tutkijalle euro on euro”

Lapin yliopiston tiedevararehtori Antti Syväjärvi on toiminut Kunnallisalan kehittämissäätiön tieteellisessä neuvottelukunnassa sekä työskennellyt tutkijana säätiörahoituksella. Syväjärven mukaan on monia syitä, miksi säätiöt ovat ajautuneet taustalle tiedepolitiikassa.

– Itsenäisyyden ensimmäiset 50 vuotta säätiöt olivat keskeisessä osassa tieteen rahoittajina. Sen jälkeen suomalainen tiedepolitiikka käynnistyi kunnolla. Suomen Akatemia perustettiin, 1980-luvulla syntyi Tekes eli nykyinen Business Finland ja EU-jäsenyyden myötä mukaan tulivat Horizon-rahastot. Niiden on ajateltu edustavan tutkimuksen korkeinta laatua, ja säätiöt ovat jääneet vähemmälle huomiolle, vaikkeivat olekaan kadonneet mihinkään. Säätiörahoitus on harmillisen huonosti tunnettua ja jopa aliarvostettua.

Säätiöiden rahoituksen on katsottu olevan vähemmän kilpailtua, eikä sitä ole hyväksytty mukaan yliopiston rahoitusmalleihin, vaikka esimerkiksi Koneen Säätiön viimeisimmän hakukierroksen hyväksymisprosentti jäi alle viiteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei tutkijan säätiöltä saama rahoitus näy yliopiston tuloksessa samalla tavalla kuin esimerkiksi Suomen Akatemian rahoitus. Syväjärvi ajattelee yliopiston hyötyvän rahoituksesta kuitenkin toista kautta.

– Säätiörahoituksen piirissä tehdyt julkaisut, väitökset ja gradut hyödyttävät välillisesti. Tätä kautta se voi olla yliopistolle yhtä hyvä kuin muut rahoitusmuodot. Tutkijalle euro on euro, sehän on sama, mistä se tulee.

Säätiöt voivat myös tukea eri uravaiheessa olevia tutkijoita ja olla avarakatseisempia kuin suuret rahoitusinstituutiot, joilla on usein tiukat ohjelmalliset raamit ja kovat vaatimukset meriiteistä.

– Väitöskirjaa valmistelevalle tutkijanalulle jo 1 500 euroa voi olla tärkeä ja iso summa. Säätiöt voivat toimia eräänlaisessa avantgarde-hengessä. Niillä on mahdollisuus luovia valtavirran ulkopuolisissa, jopa ristiriitaisissa painotuksissa ja tukea omaperäisiä, rohkeita tutkimuksia, sillä niitä ei ohjaa normisto tai tiedepolitiikka.

Lapin yliopiston aloista Syväjärvi nostaa esiin yhteiskuntatieteet ja taiteet, joilla on jo pitkät perinteet säätiöiden kanssa toimimisesta.

Yhteistyö voi olla paljon muutakin kuin pelkkää rahoituksen hakemista, esimerkiksi yhteisiä seminaareja tai näyttelyitä. Säätiöt nähdään kumppaneina, kuten muutkin yhteiskunnan osat.

– Yliopistot tarvitsevat hyviä yhteisö- ja yhteiskuntasuhteita, eikä aina vaadita rahan liikettä. Olisi hyvä oppia tuntemaan säätiöiden historia, se mitä ne ovat tehneet suomalaisen tieteen ja taiteen hyväksi. Sitä kautta voimme myös antaa arvon niiden työlle.

Säätiöistä kiinnostuneiden kannattaa tutustua Tieteen tukijoukot -tutkimukseen, joka on avoimesti luettavissa verkossa. Kriittisyys on toki hyvä säilyttää, jo senkin vuoksi, että tutkimus on toimeksiannon tulos.

TEKSTI Teemu Loikkanen | KUVITUS Jutta Mykrä

Juttu on julkaistu alunperin Kide-lehden numerossa 1/2019.