Mitä yhteistä on antiikin filosofien ajatuksilla, keskiajan Euroopan kirkonkellojen soitolla ja Michel Foucault'n käsityksillä vallasta? Vastaus on luento. Tiedämme antiikin filosofien teoretisoinneista, koska suullista opetusta pidettiin arvokkaana jo tuolloin. Monet antiikin filosofien pohdinnat ovat säilyneet jälkipolville aikalaisten tekemien muistiinpanojen avulla.
Keskiajalla puolestaan kirkonkellojen soitto oli myös merkki luentojen alkamisesta. Kulttuurihistorioitsija Marjo Kaartinen on kuvannut, kuinka oli käytännöllisintä noudattaa kaupungin- tai kirkonkellojen tasatunnein tapahtuvaa soittoa kutsuna luennoille. Tältä ajalta juontaa juurensa akateeminen vartti – siirtymäaika kellojen soitosta luentosaliin – jota noudatamme yhä yliopistoarjessamme.
Ranskalaisen filosofin Michel Foucault'n voi perustellusti sanoa uudelleenjäsentäneen ymmärrystämme vallasta. Hänen käsitteellistyksiin viitataan nimenomaisesti luentoina. Foucault'n vuosina 1977–1978 pitämä monisyinen luentosarja vallasta on inspiroinut laajaa tieteellistä keskustelua.
Luennolla ja yliopistolla on siis kiinteä suhde. Kuten Juha Himanka Kasvatus & Aika -lehden yliopistohistoriaa käsittelevän teemanumeron artikkelissaan vuodelta 2015 toteaa, luento on käytetty opetusmuoto, vaikka sen soveltumista tämän hetken pedagogiseen ajatteluun saatetaankin kritisoida. Himanka kuitenkin muistuttaa, ettei antiikin filosofien luennointi rakentunut ajatukseen passiivisesta kuulijasta. Päinvastoin, luennon tarkoitus oli ohjata opiskelijoita ajattelemaan itse. Ajattelusta luennoissa on todellakin kyse, eikä väheksyä sovi luentojen kykyä pysäyttää niin puhujansa kuin kuulijansa käsillä olevaan hetkeen. Tässä ajassa, jos missä, on tarpeen puolustaa tiloja, joissa pitää irrottaa mielensä moniajosta ja sormensa äly(ttömistä)laitteista ajatellakseen.
Lukuvuoden alkaessa vuonna 2023 tuntuukin nurinkuriselta, että luennot ovat hävinneet yliopistomme käytäviltä. Tilalle ovat tulleet numeroiden ja kirjainten yhdistelmät. Miksi? Joku tiesi sanoa, että tarvittiin selkeyttä, joku kommentoi yhteneväisyyttä toisen korkeakoulun kanssa. Epäselväksi kuitenkin jäi, ketä muutoksen on määrä palvella ja miten se soveltuu yliopistoinstituutioon.
Nyt, etsiskellessään pääkäytävällä D194:sta voi poiketa D115:ssa tai nykiä D144:n kahvaa. Jääkööt arvuuteltavaksi, mikä näistä tiloista on varattu opetukseen ja mitkä talon ylläpidolle tai ruumin toiminnoille. Ehkä tässä(kin) olisi kannattanut pysähtyä kuuntelemaan ja ajatella. Silloin olisi voinut aueta ymmärrys luentojen roolista akateemisessa kulttuurissa, jota myös yliopistorakennus edustaa.
HEIDI SINEVAARA-NISKANEN
Yliopistonlehtori