Teksti: Marjo Laukkanen
Kuvat: Elli Alasaari

Petsamo oli osa virallista Suomea vain hetken aikaa, 1920–1944. Vuosien lukumäärä ei kuitenkaan määritä Petsamon merkitystä Suomelle – sen tekevät ihmiset.

Kulttuurihistorian tutkija Tiina Harjumaa tutkii pian julkaistavassa väitöskirjassaan, miten petsamolaiset hahmottavat menneisyyttään ja millaisia merkityksiä he antavat muistoilleen. Tutkimuksessa petsamolaisia ovat alueella asuneet ja sieltä vuonna 1944 Suomeen evakuoidut henkilöt sekä heidän jälkeläisensä.

– Muistitiedon muodostuminen on jatkuvaa keskustelua menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden kanssa. Monilla on pelko ja huoli, että muistot häviävät, jos niitä ei viimeistään nyt saada tallennettua. Tämän hetken toiminnalla varmistetaan tulevaisuuden jatkuvuutta, Harjumaa kuvailee.

– Ajan kerroksellisuus on muistelussa alati läsnä.

Harjumaan tutkimusaineisto on monipuolinen. Pelkästään haastatteluaineistoa on neljänlaista ja kuudelta vuosikymmeneltä. Uusimmat 2010-luvun haastattelut ovat Tiina Harjumaan ja hänen kollegansa Tiina Suopajärven tekemiä. Kansanperinteen arkistosta on kolttasaamelaisten kanssa tehtyjä haastatteluja 1960–1970-luvuilta sekä Inarin kulttuuritoimen tekemiä petsamolaishaastatteluja 1970–2010-luvuilta. Muu aineisto sisältää muun muassa Petsamo-Seuran lehdessä julkaistuja kertomuksia, runoja ja valokuvia.
Petsamosta aiemmin julkaistut kirjoitukset ja tutkimus ovat tärkeitä paitsi tutkijalle, myös monille haastatteluihin osallistuneille.

– Toisten kertomukset ja tutkimus tarjoavat rakennusaineita omalle tarinalle ja tulkinnoille.

Rakennusaineina toimivat lisäksi valokuvat ja suvussa periytyneet esineet, joita osa haastateltavista on esitellytkin Harjumaalle haastattelujen aikana. Moni on myös lukenut petsamolaissyntyisen Erno Paasilinnan 1980-luvulla julkaisemat teokset Kaukana maailmasta ja Maailman kourissa, jotka yhdessä muodostavat ensimmäisen Petsamon historiaa käsittelevän suurelle yleisölle suunnatun yleisesityksen.

Kulttuurihistorian tutkija Tiina Harjumaan mukaan ajan kerroksellisuus on muistelussa alati läsnä.

Ajan kultaamat muistot

Tutkimusaineiston tuoreimmissa haastatteluissa ja kirjoituksissa Petsamossa eletystä lapsuudesta tai nuoruudesta on kulunut yli 70 vuotta. Petsamolaiset pohtivatkin, kuinka osa yksityiskohdista on hämärtynyt ja ”aika kullannut muistot”.

– Muistamisen prosessissa merkityksenannot kiteytyvät. Muisteleminen luo Petsamosta tietynlaisen kuvan ja tulkinnan, joka voi jopa myytillistyä. Yleensä Petsamo nähdään idyllisenä, lohdullisena ja turvallisena menneisyyden paikkana, johon muistoissa voi palata.

Jo 1920- ja 30-luvuilla Petsamoa pidettiin kulttuuriltaan ja elämänmenoltaan erilaisena kuin muuta Suomea. Petsamo oli suosittu turistikohde, jonne matkaamista kuvailtiin sanoilla ”kuin ulkomaille menisi”. Jäämeren rantaan rajautuvalla alueella asui niin saamelaisia, suomalaisia kuin venäläisiä sukujuuria omaavia, esimerkiksi Vienan karjalaisia. Asukkaita oli alueen kokoon nähden vähän: evakkoon lähdettäessä noin 5 500.

Arki Petsamossa ei ollut pelkkää auringonpaistetta. Petsamolaiset muistelevat kotiseutuaan paikkana, jossa elettiin luonnon armoilla ja jossa elämä oli oman onnen varassa. Sen sijaan menneisyyden radikaalia ”vastakarvaan” lukemista ei Harjumaan aineistossa esiinny.

– Sille ei vaikuta olevan halua tai tarvetta.

Harjumaan mukaan ajallisen etäisyyden ansiosta monen on helpompi puhua menneisyyden kipukohdista. Ei silti kaikkien. Esimerkiksi eräässä Petsamolaista-lehdessä julkaistussa kirjoituksessa todetaan, että ajanjakso sisältää välirauhan ja jatkosodan ajat, mutta kirjoittaja ei voi eikä halua niistä kertoa.

– Petsamo hahmottuu hyvin vahvasti sodan ja evakkovaiheen kautta, aikana ennen sitä ja sen jälkeen.

Harjumaan mukaan monissa yhteisöissä ja kulttuureissa on oma vedenjakajansa: hetki tai ajanjakso, joka määrittää sitä, miten menneisyys nähdään, miten nykyhetkeä merkityksellistetään ja miten tulevaisuuteen suuntaudutaan.

Lapin maakuntamuseon näyttelyssä Suomi Jäämeren rannalla on esillä runsaasti petsamolaisia esineitä, valokuvia ja karttoja.

Ei ole Petsamoa, johon palata

Harjumaa on tutkimuksessaan kiinnostunut ennen kaikkea muistamisen prosesseista ja merkityksistä. Silti tutkimus luo osaltaan myös kuvaa Petsamosta. Harjumaa on pohtinut, uusintuuko käsitys menetetystä idyllistä. Hän on pyrkinyt välttämään tätä tarkalla lähdetyöllä.

– Olen pyrkinyt ymmärtämään aiheita ja lähteitä niiden omissa konteksteissa.

Historian tutkija tiedostaa, ettei menneisyyttä pidä tulkita tämän hetken arvoilla, käsitteillä ja asenteilla. Julkisissa keskusteluissa näin voi tapahtua esimerkiksi silloin, kun rinnastetaan toinen maailmansota ja evakkous nykyiseen maailmantilanteeseen, sotiin ja pakolaisuuteen.

– Aika, paikka ja kulttuurinen konteksti on eri. Tapahtumat eivät ole suoraan verrannollisia, mutta voimme löytää yhtymäkohtia ja tehdä valistuneita arvioita siitä, mitä menneisyydestä voisi oppia.

Petsamolaisten kokemuksia määrittää Suomen sota- ja kokonaishistoriassa sivussa oleminen. Tämä kipupiste on voimistanut petsamolaisten halua muistojensa ja historian jakamiseen.

Harjumaan tutkimukseen osallistuneet eivät haaveile Petsamon palauttamisesta Suomelle. Viimeistään 1990-luvulla rajan aukeamisen jälkeen alkaneet turistimatkat osoittivat, miten paljon alue on muuttunut.

– Petsamoa ei tunnistanut entisekseen. Neuvostoliiton perintö näkyi vahvasti, ja alue oli hyvin saastunut. Todellisuus tuli vastaan: ei ole Petsamoa, johon palata.

Tutkimuksessaan Harjumaa hyödynsi työvälineenään kronologiaa eli aikajärjestyksessä etenemistä. Valmiissa väitöskirjassa aineiston analyysi on järjestetty ensisijaisesti ajan ja paikan mukaan. Haastattelutilanteissa kronologiasta ei usein ole tietoakaan.

– Keskustelu pomppii ja elää, kun eri aikatasoilta ja paikoista siirrytään toisiin.

Erno Paasilinna pohtii klassikkoteoksensa lopussa, miten haastavaa oli koota Petsamon historiaa ja muistoja kansien väliin, kun sitä ei aiemmin ollut tehty tässä mittakaavassa. Paasilinna totesi, ettei teos tarjoa koko kuvaa aiheesta, mutta toiset tulkinnat tulevat aikanaan.

Harjumaa ajattelee omasta tutkimuksestaan samoin kuin Paasilinna.

– Tarina petsamolaisuudesta muuttuu, elää ja muovautuu vielä tämän jälkeenkin, Harjumaa sanoo.

Petsamovuonon Kultakurun sumukello on esillä Arktikumissa.

Ei hissipuhetta, vaan puhetta hisseistä

Hypätään ajassa, vaihdetaan paikkaa: Vuosikymmenten takainen Petsamo vaihtuu tämän päivän Rovaniemeksi. Hissien edessä on ruuhkaa. Kutsunappia on painettu ja paikalle saapuu kolmesta hissistä yksi, johon mahtuu vain murto-osa odottajista. Paikalle jääneet odottavat, että hissi on lähtenyt liikkeelle ennen kuin painavat uudestaan nappia.

Arkinen tilanne saa uusia merkityksiä tutkimusjohtaja Mika-Petri Laakkosen kanssa jutellessa. Laakkonen tutkii ennakoivia algoritmeja hajautetuissa informaatiojärjestelmissä. Siis mitä ja missä? Ja miten ne liittyvät hisseihin?

Algoritmi on alun perin matemaattinen käsite. Se tarkoittaa yksityiskohtaista kuvausta tietyn prosessin etenemisestä. Algoritmin sisältämiä toimintoja seuraamalla voidaan ratkaista tietty ongelma – kuten se, ettei hissiä odotettaisi turhaan. Ennakoivilla algoritmeilla pyritään ennakoimaan tulevia tapahtumia ja sitä kautta optimoimaan prosessia.

Hajautetussa järjestelmässä informaatiota ei ole keskitetty tiettyyn paikkaan, vaan se on hajautettu eri päätelaitteille ja fyysisille objekteille.

– Hisseistä on tullut mediaobjekteja, Laakkonen sanoo.

Joitakin vanhoja malleja lukuun ottamatta hissit ovat digitaalisia ja tietoverkossa. Tavoitteena on optimoida hissien käyttöä ja säästää ihmisten aikaa. Laakkonen on tutkinut hissejä yli kolme vuotta, osan globaalin hissiyrityksen rahoittamassa hankkeessa. Yhteistyölle on suunnitteilla jatkoa.

– Seuraavan sukupolven hissit pystyvät vaihtamaan tietoa, kommunikoimaan keskenään ja oppimaan toisiltaan. Geneettiset algoritmit mahdollistavat uudenlaisen tavan manipuloida aikaa.

Laakkosen mukaan geneettiset algoritmit pohjautuvat Darwinin evoluutioteoriaan ja genetiikkaan.

– Vain parhaat yksilöt jäävät henkiin. Hisseistä valitaan tietty populaatio ja niistä etsitään parhaat, joita ruvetaan ”risteyttämään”. Algoritmin etsintätilaa laajennetaan mutaatioilla.

Laakkosen puheessa risteilee matemaattisia, luonnontieteellisiä ja yhteiskuntatieteellisiä termejä. Pieneltä vaikuttava harmi – hissin odottaminen turhaan – laajenee yhteiskunnalliseksi kysymykseksi.

– Hissit ja liukuportaat liikuttavat yhdessä viikossa koko maailman populaation verran väkeä.

Tällä hetkellä hissien optimointiin käytettävää dataa saadaan vain niiden sisältä. Tarkoitus olisi laajentaa datan keruuta myös ulkopuoliseen tilaan. Näin tapahtuu jo esimerkiksi lentokentän turvatarkastuksessa, jossa infrapunasensoreiden avulla ennakoidaan tarkastukseen saapuvien ihmisten määriä ja liikkeitä.

Tutkimusjohtaja Mika-Petri Laakkonen on tutkinut hissejä yli kolme vuotta.

Aika on suhteessa

Mitä oikeastaan yritämme säästää, kun optimoimme hissien käyttöön kuluvaa aikaa? Kulttuurissamme aikaa määritellään niin absoluuttisena aikana – sekunnit, minuutit, tunnit – kuin maapallon liikkeenä suhteessa aurinkoon ja kuun kiertoon – vuorokausi, kuukausi, vuosi. Aika on silti paljon muutakin.

– Aika on vaikea filosofinen käsite. Hissien kohdalla manipuloidaan metafyysistä aikaa, joka vaikuttaa ihmisten liikkeisiin.

Ajan kuluessa aikaa ovat pohtineet erityisesti filosofit, matemaatikot ja fyysikot. Immanuel Kantin mukaan aika ja avaruus ovat intuition muotoja ja suhteessa matemaattiseen tietoon, kun taas Emmanuel Levinasin mukaan aika on suhteessa muihin ihmisiin. Ehkä tunnetuin on kuitenkin Albert Einsteinin teoria ajan suhteellisuudesta.

– Alfred North Whiteheadin mukaan aika on hetkien välisissä suhteissa. Näin ajattelen itsekin.

Laakkonen innostuu kertomaan vaikeimmasta kirjasta, jota on koskaan lukenut. Kyseessä on Whiteheadin julkaisema teos Process and reality vuodelta 1929.

– Olen laputtanut ne kohdat, joita en ymmärrä. Kirja on täynnä lappuja, Laakkonen naurahtaa.

Ruudulla näkyy visualisointi gradientin optimointifunktiosta. Gradientti on johdannainen funktiosta, jolla on useampi kuin yksi muuttuja.

Emme ole kopiokoneita

Ennakointi perustuu tyypillisesti lineaariseen käsitykseen ajasta ja raideajatteluun: se, mitä on tapahtunut menneisyydessä, tulee tapahtumaan jossakin muodossa myös tulevaisuudessa. Laakkosen mukaan tämä ei riitä.

– Usein kuvauksesta poistetaan sattuma ja kaaos. Whiteheadin mukaan kaaos ja järjestys ovat kuitenkin kolikon kaksi puolta. Mitä enemmän on kaaosta, sen parempi tietoisuus on järjestyksestä. Kun outous toistuu, siitä tulee tuttu, ja tila muuttuu kaaoksen kautta järjestykseksi.

Laakkosen mukaan tieteessä pitää ymmärtää makrohistoriallinen konteksti voidakseen osallistua keskusteluun. Silti uusi sukupolvi luo aina uuden aikakauden.

– Mitä kauemmas katsomme menneisyyteen tai tulevaisuuteen, sitä vaikeampi meidän on sitä ymmärtää. Hyppäykset uuteen vaativat kokonaan uudenlaista ajattelua.
Laakkonen ei tyydy vain lukemaan aika-avaruusteoriasta, vaan kehittää sitä itse. Teorian kehittäminen vaatii – arvaatte kyllä – aikaa.

– On kamala ajatus, että yliopistossa olisi vain kopiokoneita, jotka tuottavat samankaltaisia julkaisuja ja konferenssiesitelmiä toinen toisensa perään. Oman ajattelun kehittäminen vaatii paitsi lukemista myös ajattelua. Tutkijoilla pitäisi olla aikaa ajatella.

Laakkoselle tämä tarkoittaa oikeanlaisia puitteita, kuten ulkopuolista rahoitusta, joka mahdollistaa keskittymisen tutkimukseen. Lisäksi hän kertoo tarvitsevansa järjestyneen ajan, sen että päivissä on tietty rytmi. Aamupalan ja lounaan välisen ajan hän esimerkiksi pyhittää lukemiselle.

– On tärkeää oppia joka päivä jotakin uutta.