Kalle Lampela pohtii kirjoituksessaan taideutopioita. Kuva: Elli Alasaari

Taiteelle on asetettu utooppisia tehtäviä erilaisissa historiallisissa käännekohdissa. Reilut sata vuotta sitten venäläiset avantgardistit pyrkivät kohti vallankumouksellista teollisuustaidetta. Heidän ajatuksenaan oli, että taide erillisenä ja erityisenä porvarillisena toimintana lakkaisi ja tilalle tulisi uutta neuvostoihmistä palveleva teollinen taide, eli taide sulautuisi teolliseen muotoiluun ja suunnitteluun ja palvelisi vallankumouksen ja kehittyvän neuvostovaltion tarpeita.

Vallankumous söi kuitenkin lapsensa, ja venäläisen avantgardismin tuotannollissosialistiset ihanteet jauhautuivat nuoren neuvostovaltion jyrkkiin talous- ja kulttuuripoliittisiin linjauksiin ja Stalinin puhdistuksiin.

Utopia taiteen lakkauttamisesta ei kuitenkaan sammunut.

Myös 1950–60-lukujen Yhdysvalloissa pyrittiin häivyttämään taiteen ja elämän välistä rajaa. Performanssitaidetta edeltäneissä Happeningeissa taide pyrittiin sulauttamaan arkeen eli jokapäiväisiin askareisiin ja tavallisiin ympäristöihin. Kumoukselliset taiteilijat halusivat lakkauttaa taiteen erillisenä ja erityisenä sosiaalisena ilmiönä siten, että itse elämästä olisi tullut taidetta. Happening-taiteilijat jatkoivat toisin sanoen venäläisten avantgardistien ihanteita toisenlaisessa historiallisessa tilanteessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Taiteen ja elämän välinen raja on onnistuttu häivyttämään joissakin yksittäisissä taideprojekteissa, mutta käytännössä taide on edelleen omalakinen instituutionsa länsimaisissa yhteiskunnissa. Toisin sanoen kyseinen utopia ei ole vielä toteutunut täydellisesti, kuten eivät ole monet yhteiskuntautopiatkaan.

Tässä ”epäonnistumisessa” piilee utooppisen kaipuun juju – tai paradoksaalisesti sen menestyminen. Utopia on pikemmin ennalta-arvaamaton prosessi kuin tarkka suunnitelma ihanneyhteiskunnalle tai jollekin muutokselle. Mikäli utooppinen pyrkimys toteutuisi, toteutumisensa hetkellä se lakkaisi olemasta utopia. Liike kohti jotakin toisenlaista, ei-vielä-olevaa lakkaisi.

On toki muunlaisiakin taideutopioita kuin edellä mainitut. Kuluvalla 2000-luvulla poliittinen taide on ottanut vahvan jalansijan länsimaisissa taidemaailmoissa. Poliittista taidetta ajaa eteenpäin vahva pyrkimys muutokseen. Poliittisen, maailmaa parantamaan pyrkivän taideaktivismin taustalla vaikuttaa aina toive nykyistä paremmasta huomisesta, nykyistä maailmaa yhdenvertaisemmasta, ekologisesti kestävämmästä ja rauhanomaisemmasta maailmasta.

Tällaisen taideaktivismin hahmottaminen utooppiseksi toiminnaksi edellyttäisi sitä, että mieltäisimme utopian käsitteen myönteisessä merkityksessä.

KALLE LAMPELA
Kuvataiteilija, yliopistotutkija