Teksti: Marjo Laukkanen
Kuvitus: Eliel Hakuri

Utopia on sanana ja käsitteenä Thomas Moren käsialaa. Sen pohjana ovat kreikankieliset sanat Eutopos, joka tarkoittaa hyvää ja onnellista paikkaa, sekä Outopos, joka tarkoittaa ei-paikkaa.

– Utopia on siis hyvä paikka, jota ei ole. Se on aina jossakin muualla kuin nykyisyydessä, kuvailee sosiologian tutkijatohtori Keijo Lakkala.

Moren klassikoksi noussut Utopia julkaistiin vuonna 1516. Kirja jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa aikansa Englantia, sen epätasa-arvoa ja köyhyyttä, ja toinen osa kertoo elämästä fiktiivisellä Utopia-nimisellä saarella. Juuri tässä rinnastuksessa on Lakkalan mukaan utopian ydin.

– Utopia on olemassa olevan kritiikkiä, nykyisyyden vastakuva, jota motivoi ajatus paremmasta. Utopiat ovat siis historiallisia ja muuttuvia, eivät lukkoon lyötyjä.

Arkikielessä utopialla ja utopistisella on monia merkityksiä. Ne voivat viitata jonkin asian olevan mahdotonta haihattelua, mutta niillä voidaan myös kuvailla jotakin, joka on toivottua vaikkakin ehkä vaikeasti saavutettavaa.

– Utopian ja todellisuuden raja on aina vuorovaikutteinen.

Tarvitsemme vaihtoehtoja ja tulevaisuudenuskoa

Lakkala kiinnostui utopiatutkimuksesta opiskellessaan filosofiaa Jyväskylän yliopistossa. Innostus kantoi läpi kandityön, gradun ja väitöstutkimuksen – ja jatkuu yhä. Kiinnostus utopioihin syttyi jo ennen yliopisto-opintoja, ja yhtenä käännepisteenä oli Irakin sota vuonna 2003. Sodan yhdeksi motiiviksi katsottiin tuolloin Irakin öljykentät.

– Mietin, että maailmassa on jotakin pahasti pielessä, jos raha motivoi sotimaan. Myös ekokriisi herätti tarpeen etsiä jotakin parempaa.

Lakkalan mukaan utopialla on monta tehtävää. Ensinnäkin se kritisoi nykytilannetta osoittamalla sille vaihtoehtoja. Tätä Lakkala kutsuu utopian kriittiseksi tehtäväksi. Utopia voi myös innostaa yhteiskunnalliseen muutokseen.

– Se tarjoaa päämäärään, jota voi lähteä tavoittelemaan. Näin sillä voi olla yhteiskunnallisesti mobilisoiva vaikutus.

Esimerkkinä Lakkala mainitsee työväenliikkeen, jonka toimintaa motivoi yhteinen päämäärä. Lisäksi utopia voi lohduttaa, sillä se tarjoaa vaihtoehdon nykyiselle ja vihjaa, että on mahdollista luoda toisenlainen maailma.

– Vaikka tuo maailma ei tuntuisikaan realistiselta, se voi silti tarjota lohtua. Tämä on utopian eskapistinen tehtävä.

Lakkala puhuu mieluummin lohdusta kuin toivosta, sillä hänen mukaansa utopia pelkistyy liian helposti juuri epämääräiseksi toivoksi.

– Utopiassa on kyse ennen kaikkea yhteiskunnallisesta kritiikistä ja muutoksen osoittamisesta. Ihmisellä on kyky mielikuvitella ja orientoitua kohti parempia olemassaolon tiloja. Utopiat luovat mentaalista tilaa kuvitella vaihtoehtoja nykyiselle.

Toisen utopia voi olla toisen dystopia

Populaarikulttuurissa dystopiat ovat huomattavasti yleisempiä ja suositumpia kuin utopiat. Siinä missä utopia viittaa hyvään paikkaan, jota ei ole, dystopia tarkoittaa huonoa paikkaa, jota ei ole.

– Utopian narratiivi on ”entä jos”, kun taas dystopian narratiivi on ”jos tämä jatkuu, niin”.

Dystopia maalaa mustalla pensselillä. Mitä tapahtuu, jos nykyiset sodat ja konfliktit laajenevat maailmanlaajuiseksi kaaokseksi? Mitä jos pandemiat tappavat valtaosan ihmisistä, yhteiskunnat muuttuvat totalitaarisiksi valvontakoneistoiksi tai ilmastonmuutos tekee maapallosta lähes elinkelvottoman?

Utopioissa sävyt ovat päinvastaisia – heleitä ja maanläheisiä. Entä jos eläisimme tasa-arvoisissa, väkivallattomissa ja hyvinvoivissa yhteisöissä? Mitä jos ketään ei sorrettaisi, luonto kukoistaisi ja kaikilla olisi yhteiskunnassa oma paikkansa ja merkityksensä?

Kaksi täysin erilaista kuvastoa, mutta silti niillä on jotakin yhteistä.

– Utopia ja dystopia ovat saman ilmiön eri puolia, yhteiskunnallisen unelmoinnin muotoja.

Lakkalan mukaan dystopioiden suosiota selittää osaltaan draaman kaari.

– Dystopioista saa parempia tarinoita, koska ne sisältävät suuria konflikteja ja jännitteitä. Niihin verrattuna utopiat ovat vähän tylsiä.

Dystopioiden suosion voi ajatella myös heijastelevan epävarmaa aikaamme, jossa on helpompi keksiä, mikä voi mennä pieleen, kuin nähdä yhteisiä ratkaisuja suuriin ongelmiin.

Toisaalta monessa dystopiassakin piilee pinnan alla utooppinen tavoite: ihmiset tavoittelevat yhdessä jotakin parempaa kaaoksen ja tuhon keskellä.

– Utooppinen orientaatio näkyy silloin enemmän henkilöiden toiminnassa kuin maailmassa, jota kuvataan.

Voiko toisen utopia olla toisen dystopia?

– Voi tietenkin olla. Utopiat voivat olla moninaisia ja keskenään ristiriitaisia. Useimmiten utopioita kuitenkin määrittää pyrkimys parempaan tai vahvistuvaan sosiaalisuuteen.

Ilmapiiri luo kysyntää utopioille

Lakkalan mukaan utopiat eivät ole heikentyneet tai kadonneet, kuten jossain vaiheessa uskottiin. Ne ovat vain muuttaneet muotoaan.

– Meillä ei ehkä ole sosialismin kaltaisia, suuria ihmismassoja liikuttaneita utopioita, mutta on pienempiä utooppisia visioita ja kokeiluita.

Lakkala on huomannut, että kiinnostus ja keskustelu utopioista on kuluneen vuosikymmenen aikana lisääntynyt. Syitä on monia: ilmastonmuutos, talouskriisit, lajikato, pandemiat, kiristynyt maailmanpoliittinen tilanne.

– Ilmapiiri luo kysyntää utopioille, sillä tarvitsemme vaihtoehtoja ja tulevaisuudenuskoa. Moni kaipaa maailmaa, joka ei olisi niin epävarma ja väkivaltainen. Toinen kysymys on, kuinka paljon tämä tarve kanavoituu yhteiskunnalliseksi liikkeeksi.

– Utopian toteuttaminen vaikuttaa vaikealta erityisesti silloin, kun sitä ajatellaan yksin.

Lakkalan mukaan suuri yhteiskunnallinen muutos vaatii jonkinlaisen yhteiskunnallisen kriisin, joka aiheuttaa joukkoliikehdintää.

– Talouden ongelmat ja ekokriisi pitää saada ratkaistua ihmiskunnan selviytymisen takia. Ne pakottavat meidät ajattelemaan kollektiivisesti vaihtoehtoja nykyiselle.

– Utopioista puhuttaessa kysymys strategioista on keskeinen. Yhteisökokeiluissa, kuten ekokylissä, kokeillaan ja osoitetaan esimerkinomaisesti, miten maailma voisi toimia.

Lakkala tutkii parhaillaan ekokriisin utooppisia vastakuvia. Niihin kuuluvat Lakkalan mukaan muun muassa ekososialistiset, talouslaskua etsivät, syväekologiset, primitivistiset ja ekomodernistiset ajattelutavat.

Utooppiset vastakuvat paljastavat ekologisten yhteiskunnallisten liikkeiden kirjon. Siinä missä primitivistissä näkemyksissä ekologisen kriisin ratkaisua haetaan yksinkertaisemmista elämäntavoista, ekomodernistisessa ajattelussa kriisiä yritetään ratkaista teknologian avulla.

– Utooppisissa kokeiluissa voi olla konflikteja, kuten ihmisten yhteiskunnissa muutenkin. Politiikka on toimintaa, jossa näitä konflikteja sovitellaan – tai ei sovitella.

Perustulo ja aikapankki todellisina utopioina

Yhdysvaltalainen sosiologi Erik Olin Wright kuvasi ekokylien kaltaisia utooppisia kokeiluja todellisen utopian käsitteellä. Hänen mukaansa yhteiskuntatutkimuksen eräs tärkeimmistä tehtävistä on tunnistaa, analysoida ja kehittää todellisia utopioita, jotka tarjoavat ratkaisuja nykyajan haasteisiin.

Viime vuonna ilmestyi Lakkalan suomentamana Wrightin teos, joka kysyy jo nimessään, Kuinka olla antikapitalisti 2000-luvulla? Teoksessaan Wright tarkastelee tapoja, joilla kapitalismin vastustajat ovat haastaneet kapitalistista yhteiskuntajärjestystä, kuten osuuskuntia ja perustuloa.

Utopioiden ei luonnollisesti tarvitse olla sosialistisia, mutta sellaisia monet utopiat ovat olleet. Myös Moren Utopiassa yhteisomistus on keskeinen yhteiskunnallinen rakenne.

– Utopioiden ja sosialismin välillä on paljon historiallisia kytköksiä.

Väitöskirjassaan Lakkala nosti yhdeksi esimerkiksi todellisista utopioista aikapankin, jossa rahan sijaan vaihdetaan aikaa. Esimerkiksi tunnin siivouksen voi vaihtaa tuntiin lastenhoitoa.

Aikapankkikokeilut ovat tuottaneet päänvaivaa verottajille, koska ne eivät perustu rahaan. Miten niitä voi silloin verottaa?

On utooppinen ajatus, että veron voisi maksaa aikana.

Kaipuu menneeseen, jota ei koskaan ollut

Vaikka utopia on Thomas Moren muotoilema käsite, se on ilmiönä vanhempi. More itsekin näkee olevansa velkaa esimerkiksi Platonille, joka hahmotteli uudenlaista yhteiskuntajärjestystä antiikin Kreikassa.

– Ilmiönä utopia koskettaa koko ihmiskuntaa, mutta diskurssina ja kirjallisuuden muotona se on länsimainen, Lakkala kuvailee.

Sama pätee utopiatutkimukseen, jolla on kaksi kansainvälistä järjestöä: toinen Yhdysvalloissa, toinen Euroopassa.

Länsimaiden historia on myös kolonialismin historiaa, ja utooppisia kokeiluja on tehty esimerkiksi alkuperäiskansojen mailla. Lakkalan mukaan post-kolonialistiset utopiat ovatkin tärkeä lisä utopiakeskusteluun.

Utopiat ovat paitsi kulttuuri- ja luokkasidonnaisia myös riippuvaisia monista yhteiskunnalliseen asemaan vaikuttavista tekijöistä. Feministiset utopiat purkavat sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä hierarkioita etsimällä ja rakentamalla tiloja, joissa painottuvat itsensä ilmaisun vapaus ja tasa-arvo.

– Niissä ihmiset voisivat olla sellaisia kuin ovat kaikessa moninaisuudessaan.

Samankaltainen utopia voi puhutella isoa ja kirjavaa ihmisjoukkoa. Toisaalta joillakin ei ole tarvetta utopioille, vaan he ovat tyytyväisiä nykyiseen yhteiskuntaan. On niitäkin, jotka kaipailevat menneeseen – usein sellaiseen, jota ei siinä muodossa ole ikinä ollut. Tätä kutsutaan retrotopiaksi.

On myös olemassa yksi topia, jossa ei kaipailla toisaalle. Michel Foucault’n kehittelemä heterotopia on toisen olemisen tila tässä ja nyt.

– Heterotopia haastaa vallitsevia ajattelun ja kokemisen tapoja.

Utopian tärkein kohta on tyhjä sivu

Palataan vielä Thomas Moren kirjaan, jonka Lakkala tuntee läpikotaisin. Hänen mukaansa sen tärkein kohta ei ole mikään yksittäinen kappale tai luku vaan tyhjä sivu ensimmäisen ja toisen osan välissä.

– Se nostaa esiin kontrastin Moren ajan Englannin ja Utopia-saaren välillä. Kritiikin, joka kohdistuu hänen omaan aikaansa.

Lakkala tähdentää, että utopioissa ei ole kyse täydellisyydestä. Myös More heittää kirjansa lopussa ilmaan epäilyksen, onko hänen kuvailemansa yhteiskunta sittenkään paras mahdollinen.

– Tuskin yksikään utopia ratkaisee kaikkia yhteiskunnan ongelmia. Ne synnyttävät uudenlaisia tarpeita ja kysymyksiä, eikä utooppinen kaipuu voi koskaan täyttyä.