Teksti & kuvat: Essi Hänninen ja Jenna Juntura

Pinkkiä ja glitteriä. Prinsessoja ja päiväunia. Timantteja ja taikaa. No Ordinary Girl -näyttelyssä marraskuussa esittelimme kokemuksiamme tyttöydestä. Päiviä jatkuvat Barbie- ja Littlest Pet Shop -leikit kuuluivat 2000-luvun alun lapsuutemme kulmakiviin. Eikä pidä unohtaa prinsessaleikkejä ja legolaatikossa kahlailua.

Jenna Juntura: Polku, 2024.

Lapsuuskokemuksiamme yhdistää ajatus: Voin olla mitä tahansa. Eilen voittamaton keiju, tänään kuualtaan merenneito ja huomenna gepardiprinsessa-trapetsitaiteilija.

Kukapa olisi arvannut millaiselle seikkailulle voi päätyä avaamalla valokuva-albumin. Paluu sen tärkeän balettiesityksen jälkitunnelmiin, ne ihanat äidin tekemät pinkit verhot oman huoneen ikkunassa – ja oliko samasta kankaasta peittokin? Kuvaan ikuistettu synttärikakku juuri niistä juhlista, kun sai lahjaksi muovailuvahakampaamon.

Valokuvat olivat meille silta lapsuuteen. Muistot rakentuivat palapelin pala kerrallaan tuoden mukanaan unohdettujen lelujen nimiä, leikittyjä leikkejä ja kaverin korvaan kuiskittuja salaisuuksia. Ne olivat merkityksellisiä kohtaamisia pikku-itsensä kanssa. Kohtaamisia sattui maalatessa, ääniviesteissä, näyttelyä ripustaessa ja lopulta avajaisissa. Usein juuri silloin, kun teimme yhdessä.

Aikuisuuteen ja taiteen tekemiseen liitetään usein itsekseen työskentely. Keskityimme omiin teoksiimme erillämme, rinnakkain. Näyttelykokonaisuuden luomisprosessi tuntuikin aluksi rinnakkaisleikiltä. Vasta näyttelyä ja yhteistä installaatioteosta rakentaessa leikkimme yhdistyivät. Oli ilahduttavaa löytää itsensä tyttöyden ytimestä: yhdessä tekemisen taiasta. Tyttöyteen, lapsuuteen – elämään – kuuluu yhteisöllisyys. Jaetut naurut ja surut.

Näyttelyn tavoitteena oli löytää taiteen tekemisestä kadonnut huolettomuus ja kokeilun ilo. Aikuistuminen oli tuonut mukanaan itsekritiikin, joka oli lopulta muuttunut rajoittavaksi epäonnistumisen peloksi. Muistoissamme lapsuuden luova puuhastelu oli vapaata paineista ja odotuksista. Aivan kuin leikkiä.

Essi Hänninen: Maassa Kaunehin, 2024.

Mihin jäi se rohkea lapsi, joka tarttui kynään ja sanoi: ”Nyt piirretään!”? Kun kuva ei miellyttänyt, uusi sivu. Uusi yritys. Ei sellaista ollutkaan kuin valkoisen paperin kammo. Loputon luovuus ja vain taivas oli rajana, epäonnistuminen ei pelottanut.

Matkimalla lasten tapaa innostua ja inspiroitua saimme pienen maistiaisen siitä, millaista olisi jälleen tehdä taidetta epäonnistumisen pelon sijaan uteliaisuudesta.

Voisiko lapsuuden minä opettaa luottamaan itseensä, kohtaamaan tulevan ilolla ja uteliaisuudella? Ehkä jokaisen olisi syytä ottaa välillä mallia 7-vuotiaasta itsestään.

No Ordinary Girl oli jälleennäkeminen pikku-itsensä kanssa. Se antoi mahdollisuuden kokeilla ja olla rohkea. Kerrankin sitä osasi unohtaa itsekritiikin ja nähdä, mitä on saavuttanut, oppinut ja kokenut, lapsen silmin. Voin olla mitä tahansa – voin tehdä mitä tahansa. Olen itsestäni ylpeä. Lapsuuden minä minusta ja minä hänestä. Ylpeä meistä.

Näyttelyjuliste: No Ordinary Girl, 2024.