TEKSTI Marjo Laukkanen I KUVAT Anna Muotka

Yliopistotyön ytimessä on analyyttinen, kriittinen ja avoin keskustelu. Eihän täällä pysytä hiljaa, vaieta tai vaienneta. Eihän?

Paradoksi: kuinka puhua siitä, mistä ei puhuta? Ei mitenkään. Vaikenemisessa on jotakin perin suomalaista. Kulttuurissamme hiljaisuus mielletäänkin pääosin positiiviseksi piirteeksi.

– Hiljaisuus on äänettömyyttä, vähä-äänisyyttä, vaikenemista, rauhaa ja rauhallisuutta, kuvailee kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen Turun yliopistosta.

Usein liitämme hiljaisuuden luonnossa olemiseen, mielenrauhaan. Kaartisen mukaan myös yliopistoissa on erityinen suhde hiljaisuuteen. Hiljaisuudessa meillä on tilaa lukea, kirjoittaa, ajatella.

– Yliopisto on työyhteisö, jossa hiljaisuudella on itseisarvo. Meille sallitaan hiljaisuus, vaikka emme aina ehdi nauttia siitä tarpeeksi.

Yhdessä tekeminen on lisääntynyt, mutta hiljaisuus on säilyttänyt arvonsa. Harva nauttii silti täydestä äänettömyydestä. Ei luontokaan ole hiljainen, päinvastoin.

Hiljaisuus on positiivista, kun siitä tulee hyvä olo, mutta se voi olla myös painostavaa ja ahdistavaa.

– Hiljaisuus on tehokas vallankäytön väline. Vaikeneminen on klassinen tapa piilottaa vaikeat asiat, ja usein siinä myös onnistutaan, Kaartinen sanoo.

Joka alalla on hiljaista tietoa: miten pitää, kannattaa ja voi toimia. Pahimmillaan hiljaisuus mahdollistaa vääryyksien tekemisen ja jatkamisen. Kaartinen mainitsee esimerkkinä seksuaalisen häirinnän, jota on piiloteltu pitkään eri yhteiskunnissa ja kulttuureissa. Kun aiheesta on vihdoin alettu puhua, ilmiön laajuus on paljastunut hämmästyttävällä voimalla.

Hys Tampere!

Paradoksi tämäkin: kun haluaa puhua vaikenemisesta, täytyy puhua niille, jotka uskaltavat olla äänessä. Yksi sellainen on yliopistotutkija Sinikka Torkkola Tampereen yliopiston viestintätieteiden tiedekunnasta. Torkkola on myös julkisen alan koulutettujen pääluottamusmies, eikä vaikeneminen ole hänelle vaihtoehto.

– Tehtäväni on nostaa keskusteluun epäkohtia, Torkkola tiivistää.

Edunvalvonnassa vaikeneminen on lakisääteinen velvollisuus ja oikeus. Suurin osa luottamusmiehelle tulevista asioista hoidetaan asianosaisten kesken, sillä monet ristiriidat ratkaistaan niin parhaiten.

Joskus julkinen keskustelu tai mielenilmaus on kuitenkin paras tai ainoa keino vaikuttaa. Tampereella tämä on huomattu Tampere3-prosessissa, jossa muodostetaan uutta yhteistä korkeakoulua Tampereen yliopistosta, Tampereen teknillisestä yliopistosta ja Tampereen ammattikorkeakoulusta.

– Säätiöyliopiston mallia on alun perin tehty yliopiston ulkopuolella, ja siitä on vain kerrottu meille. Siirtymäkauden hallitus on vaiennut suhteessa yliopistoon. Asioita on haluttu valmistella salassa, mutta yliopistoyhteisömme on ollut taitava ja aktiivinen reagoimaan.

Esimerkiksi johtosääntöluonnos laitettiin intraan helmikuisena lauantaina ja kommentointiaikaa annettiin alle viikko. Yliopisto järjestäytyi nopeasti, kokoontui runsasväkisesti tiistaina ja torstaina tuhat yliopistolaista teki näyttävän ulosmarssin.

– Yliopiston oletetaan olevan demokraattinen, mutta olemme silti aika hierarkkisia. Millaisia raunioita Tampere3:n huono johtaminen on jättänyt jälkeensä?

Torkkola kertoo ymmärtävänsä, että Tampere3 vastaa yliopistojen koventuneeseen kilpailuun. Sen sijaan henkilökunnan ja opiskelijoiden yli käveleminen herättää vain huolta: Viedäänkö yliopisto meiltä? Miten käy tutkimuksen ja opetuksen vapauden? On vaikea ymmärtää, mitä ohittamisella kuvitellaan saavutettavan.

Mitä kuuluu Rovaniemi?

Tampereella isosta, koko yliopistoa koskevasta asiasta tiedotettiin intrassa. Myös Lapin yliopistossa tietoa jaetaan intrassa – ja paljon jää jakamatta. Tätä mieltä on sosiologian yliopisto-opettaja Heikki Huilaja, joka seuraa yliopiston intraa monta kertaa päivässä.

– Meillä ei välttämättä olla aktiivisesti hiljaa, mutta on unohdettu, miten tärkeää on kertoa yhteisistä asioista, Huilaja sanoo.

Ajan tasalla pysyminen edellyttää yksittäiseltä työntekijältä aktiivista tiedonetsintää ja kysymällä kysymistä, eikä tietoa välttämättä saa siltikään. Minkä takia?

– Väitän, että syy on uudessa yliopistolaissa. Sen mukanaan tuoma keskeisin muutos on se, miten asiat kulkevat yliopiston sisällä.

Uusi yliopistolaki tuli voimaan vuonna 2010 muuttaen yliopistojen hallintoa ja ohjausta. Huilaja oli tuolloin yliopiston hallituksen jäsen ja seurasi muutosta läheltä. Yliopistojen johtajavetoisuus ja ulkoapäin ohjattavuus lisääntyivät.

– Ennen keskustelimme paljon yliopiston sisällä, mutta nyt johto on pakotettu keskustelemaan ulospäin. Yhteydet yliopiston sisällä hiipuivat, ja luontaiset tiedonjakokanavat muuttuivat. Emme enää ymmärrä toisiamme. Vika on meissä toimijoina mutta yhtä lailla uudessa yliopistojärjestelmässä.

Huilajaa turhauttaa, että järjestelmään kohdistettu kritiikki tulkitaan – ja ohitetaan – muutosvastarintana.

– On oikeutettua sanoa, että uusi järjestelmä ei toimi. Kyse ei ole muutosvastarinnasta vaan siitä, että osaamme arvioida asioita. Muutosväkivalta olisi tässä parempi termi.

Peli on menetetty siinä vaiheessa, kun ihmiset eivät jaksa enää vaikuttaa niihin asioihin, joita pitävät tärkeinä. Osittain näin on jo tapahtunut.

Järjestelmä on Huilajan mielestä johtanut siihen, että yliopisto joutuu ”pelaamaan strategiapelejä ja ostamaan ammattikorkeakouluja”, halusi tai ei. Pari vuotta sitten Lapin yliopisto sopi ostavansa osake-enemmistön Lapin ammattikorkeakoulusta. Suuri osa henkilökunnasta luki ostosuunnitelmista Lapin Kansasta, mikä hämmensi ja nostatti vastustusta.

Kuten Tampere3:sta myös L2:sta perusteltiin pyrkimyksellä turvata alueen korkeakoulujen tulevaisuus. Huilaja suhtautuu ostoon kriittisesti.

– Käytämme aikaa ja energiaa siihen, että yliopisto saadaan näyttämään tietynlaiselta. Strategiatyöstä tuleekin yliopistojen päätyö. Tulee tunne, että näyttelemme yliopistoa sen sijaan, että olisimme yliopisto.

Viime aikoina Huilaja kertoo kaivanneensa yliopistoon enemmän byrokratiaa: hallinnollisia rakenteita, joiden toimintaan voi luottaa. Kun asioista ei saa tietää virallisia kanavia pitkin, tieto leviää epävirallisesti.

– Se työllistää myös yliopiston johtoa. Luulemme puolin ja toisin tietävämme enemmän kuin tiedämme.

Huilaja ei aio vaieta jatkossakaan. Hän sanoo, ettei koskaan ole miettinyt, uskaltaako ottaa kantaa vai ei. Kyse on yhteisistä asioista, ei henkilökohtaisuuksista. Kukaan meistä ei tiedä kaikkea, siksi tarvitaan keskustelua.

– Koen, että opettaja-tutkijana velvollisuuteeni on olla kriittinen. Minusta yliopistoissa ei voida tehdä huonoja päätöksiä vain siksi, että olisimme olemassa. Yliopiston tehtävänä on harjoittaa vapaata tutkimusta. Se on olemassaolomme perusta, Huilaja painottaa. 

Kuka sahaisi omaa oksaa?

Kun yliopistoihin tuodaan yritysmaailman oppeja, brändäys ja maineenhallinta korostuvat tavalla, joka saattaa olla yliopistoille jopa haitallista. Miten voimme olla ulospäin kriittisen ajattelun kehto, jos emme ole sitä suhteessa itseemme?

Sinikka Torkkola kertoo, että Tampere3-prosessissa henkilökuntaa on yritetty ohjeistaa siitä, miten yliopistosta pitäisi julkisuudessa puhua. Yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa ”konsulttimössö” on herättänyt lähinnä huvittuneisuutta.

– Kritiikki kuuluu tieteeseen, ja yliopiston kuuluu sietää kritiikkiä. Miksi emme suhtautuisi yliopistoon samalla tavalla kriittisesti kuin yhteiskuntaankin, pyrkien parantamaan sitä?

Torkkolan mukaan epäkohtiin puuttuminen on helpompaa, kun edustaa toisia tai ajaa yhteisiä asioita. Mitä omakohtaisemmasta asiasta on kyse, sitä vaikeampaa puhuminen usein on.

– Ymmärrän hyvin, että yksittäiset ihmiset vaikenevat. On itsesuojeluvaistoa olla nostamatta meteliä asioista, joista saattaa saada huonon maineen ja jopa koko ura saattaa tyssätä.

Akateemisesta kilpailusta ja vallankäytöstä kyllä puhutaan, mutta vallan hämäriin puoliin on vaikea puuttua. Suomi on pieni maa, ja leimautumisen pelko on tehokas hiljentäjä.

– Samat henkilöt ovat päättämässä apurahoista, rahoituksista ja työpaikoista. On parempi, ettei heidän kanssaan mene sukset ristiin.

Millaisista asioista Torkkolan mielestä on sitten erityisen vaikea puhua? Kiusaamisesta, häirinnästä, ulossulkemisesta, kampittamisesta ja suosimisesta. Kipeät ja häpeälliseksi koetut tilanteet tuodaan julki usein liian myöhään – jos lainkaan. Kertoja voi pelätä leimautuvansa valehtelijaksi tai kantelijaksi.

– Kaikkialla ihmiselämässä on epäreiluutta ja suosimista, miksi se olisi vierasta akateemisessa maailmassa. Periaatteessa ketään ei saisi suosia, mutta kyllähän sitä tapahtuu. Kaikkien valintaprosessien pitäisi olla hirveän läpinäkyviä.

Akateemiset tabut ja ilo

Kaikki haastateltavat toivovat yliopiston päätöksentekoon läpinäkyvyyttä. Mitä paremmin asiat avataan ja perustellaan, sitä vähemmän tilaa jää huhuille ja jossittelulle.

Avoimuus auttaisi myös käsittelemään niitä vaikeita tilanteita, joita tutkijan työhön väkisinkin kuuluu.

– Vaikenemme liian usein epäonnistumisista. Niistä kerrotaan korkeintaan lähipiirille. Epäonnistumisten normaaliksi tekeminen olisi tärkeää, Marjo Kaartinen sanoo.

Yhtä onnistumista kohden voi olla lukuisia epäonnistumisia, oli kyseessä sitten julkaiseminen, rahoitus tai työnhaku. Epäonnistumiset herättävät kateutta: miksi minä jäin ilman. Toisaalta myös onnistuja voi tuntea syyllisyyttä, kun toiset eivät saa samaa kuin hän.

– Omassa työyhteisössäni olemme yrittäneet purkaa kateuteen liittyvää hiljaisuutta. Kateuden tunnetta on hirveän noloa myöntää, sillä ajattelemme, että meidän pitäisi pystyä nousemaan sen yläpuolelle.

Vaikenemista ja vaientamista ei tapahdu pelkästään yliopiston sisällä. Kaartinen on huolissaan painostuksesta ja uhkailusta, jota erityisesti poliittinen äärioikeisto kohdistaa tutkimukseen ja tutkijoihin.

– Painostus vaikuttaa jo siihen, millaisia aiheita nuoret tutkijat valitsevat. Valtiovallan pitäisi puuttua ongelmaan napakasti.

Tutkimuksen toivottavuutta ohjaillaan myös hienovaraisemmin.

– Radikaali, innovatiivinen tutkimus jää helposti ilman rahoitusta. Saamme hiljaisia vihjeitä siitä, mitä kannattaa tutkia.

Yliopistotyön hiljaisuuksiin on onneksi kietoutumassa myös uudenlaisia myönteisiä säikeitä. Yliopistoissa ovat yleistyneet erilaiset kirjoitustreffit ja -retriitit, joissa tutkijat kokoontuvat yhteen kirjoittamaan.

– Olemme löytämässä yhteisen hiljaisuuden voiman, Kaartinen uskoo.

Tapaus Sociopolis

Sosiaalityön oppiaine on monella tapaa yliopistomme huippua: Se on saanut kolmesti valtakunnallisen laatupalkinnon ja verkostoitunut vahvasti niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Koulutus perustuu vahvaan tutkimusnäyttöön sosiaalityön ilmiöistä ja niiden vaatimasta asiantuntijuudesta. Noin puolet yhteiskuntatieteiden tiedekunnan maisteritutkinnoista tulee juuri sosiaalityön puolelta, ja ulkopuolista rahoitusta on riittänyt.

– Tuotamme tasaisen varmaa tulosta, kuvailee Merja Laitinen, sosiaalityön professori ja yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaani.

Sosiaalialan osaamista on paitsi Lapin yliopistossa Rovaniemellä myös Lapin ammattikorkeassa Kemi-Torniossa. Niinpä ala on yksi niistä, joissa on luontevaa tehdä yhteistyötä Lapin korkeakoulukonsernin puitteissa.

Yliopiston puolella koulutetaan sosiaalityöntekijöitä ja ammattikorkeassa sosionomeja. Molemmat ammattinimikkeet ovat säädeltyjä. Työelämässä sosiaalityöntekijät ja sosionomit työskentelevät usein työparina, mutta työnkuvat ja keskeiset osaamisalueet ovat erilaiset. Laitisen mukaan opintojen aikana on tärkeä saada ymmärrys näistä työtehtävistä, rooleista ja vuorovaikutuksesta.

Toistaiseksi yliopiston ja ammattikorkeakoulun laajin yhteinen opintokokonaisuus on ollut lastensuojelutyöstä, 25 opintopistettä. Kokonaisuus on Laitisen mukaan esimerkki sujuvasta yhteistyöstä, joka on suunniteltu omaehtoisesti molempien koulutusohjelmien tarpeisiin.

– Yhteiset teemat löytyivät helposti ja suoritusmuodot eriytyivät korkeakouluittain.

Lapin korkeakoulukonsernin johdon mielestä yhteisiä opintoja pitäisi kuitenkin olla paljon enemmän. Viime vuonna tätä tarkoitusta varten perustettiin Sociopolis-projekti. Toukokuussa konsernin johtoryhmä antoi projektille tehtäväksi yhteisen tutkintorakenteen suunnittelun siten, että jatkossa tutkinnoissa olisi 120 opintopistettä yhteisiä opintoja. Henkilökunta yllättyi ja järkyttyi.

– Projektissa tuotettua tietoa ei käytetty suunnittelun eikä päätöksenteon pohjana, Laitinen sanoo.

Laitinen ei ymmärrä, miten yhteisten opintojen laajuudesta on voitu päättää sosiaalialan ulkopuolella ilman ymmärrystä opintojen sisällöistä ja tavoitteista.

– Olemme kohdanneet tietoista hiljaisuutta, ja puheemme kaikuu kuuroille korville. Kokouksissa puhutaan yhtä ja tehdään toista. Sitten tilannetta pahoitellaan – ja sama toistuu.

Lapin yliopiston hallituksen lokakuisessa pöytäkirjassa todetaan, että tutkintorakenteen valmistelu on edennyt takkuisesti yliopiston sisällä. Samalla hallitus kehotti jatkamaan kehittämistä sovitun aikataulun mukaan. Laitinen toivoo, että jatkossa valta ja vastuu jaettaisiin symmetrisemmin.

– Päätöksenteon tulee olla avointa, neuvottelevaa ja asiantuntijatiedolle pohjautuvaa, jolloin opetus- ja tutkimushenkilöstö voisi löytää paikkansa kehittämistyössä ja ottaa vastuuta siitä tekemisestä, jota heiltä odotetaan.

GALLUP: Mistä yliopistolla ei puhuta tai mistä puhuminen on vaikeaa?

 ”Yliopistolla työskentelevänä uskoisi, toivoisi ja luulisi kaiken olevan avointa ja läpinäkyvää, tasa-arvoista, tasapuolista, oikeudenmukaista. Mitä enemmän työvuosia kertyy, sitä tarkemmin epäkohtia näkee ja sitä useammin niiltä ummistaa silmänsä. Ajoittain herää horroksesta taistelemaan omatuntonsa puolesta, kunnes taas lopulta turhautuneena urautuu vanhoihin rutiineihin ja toivoo edes oman pesän pelastumista. Onhan sitä ainakin itsellä työ, josta pitää – ja josta pitäisi olla kiitollinen.”

”Välillä tuntuu, että tutkimuksen sisältöjä ympäröi hiljaisuus. Kun henkilökuntaa kutsutaan koolle puhumaan tutkimuksesta, se tarkoittaa usein vain tutkimusrahoituksesta puhumista, ei sisältöjen käsittelyä. Jopa silloinkin, kun koitetaan puhua profiloinneista tai painopistealueista, puhutaan hyvin abstraktilla tasolla – jotenkin etäällä siitä, mitä yliopistossa todella tutkitaan.”

”Yliopistolla ei puhuta vallasta, siitä keillä oikeasti on epävirallista valtaa ja vaikutusvaltaa. Viralliset päätökset ovat ihan eri asia. Yliopistolla törmää usein kuuntelemattomuuden muuriin yläkerrassa. Meidän alamaisten faktaperusteluja ei oteta todesta eikä meitä kuunnella. Näin meidät vaiennetaan. Yhteisö on niin pieni, että on vaikea olla eri mieltä yläkerran kanssa – siitä saa vain hankalan maineen – vaikka yliopiston pitäisi suosia kriittistä ajattelua ja täällä jos jossain pitäisi olla kypsyyttä erilaisten näkökantojen käsittelyyn.”

”Saamelaistutkimuksesta tulee toisinaan puhua ’kuiskaten’. Tutkimusta ei ole vaiennettu, mutta pelko helposti nousevasta ’melusta’ saa jatkuvasti harkitsemaan vaikenemisen ja julistamisen välillä. Kyse ei ole ainoastaan omasta äänestä vaan usein myös työtovereiden, yhteistyökumppaneiden ja tutkimukseen osallistuneiden äänen kantamisesta.”

”Olen vaiennut ja kohdannut vaientamista – toivottavasti en vaientanut – (etu)oikeuksiin, tutkimusetiikkaan, häirintään ja kiusaamiseen liittyvissä asioissa. Uutta on tapa, jolla vaientaminen tehdään: puhe rahasta. Se syyllistää, hiljentää, muuttaa toiminnan moraalia. Opetus- ja tutkimussisällöt kapeutuvat; performointi laadulla, etiikalla ja ’kuulemisella’ lisääntyy; demokraattinen tai edes asiantuntijapohjainen päätöksenteko loppuu. Tieto syntyy kuitenkin vain avoimessa, ristiriitoja sietävässä vuorovaikutuksessa.”

”Yliopistolla on vaiettu lähes täysin seksuaalista häirintää ja väkivaltaa käsittelevästä keskustelusta, joka ravistelee kulttuurialaa ja yhteiskunnan valtarakenteita. En tarkoita, että kenenkään pitäisi tuoda julki omia henkilökohtaisia kokemuksia, mutta jonkinlaista keskustelusta, seminaareja tai teemapäiviä olisi hyvä järjestää asian tiimoilta niin kiusallista, ikävää ja häiritsevää kuin näistä asioista puhuminen onkin.”