Tutkimuksesta halutaan viestiä yhä visuaalisemmin, vuorovaikutteisemmin ja tarinallisemmin. Miten se onnistuu?

Mustakantinen ruutuvihko lepää sylissäni. Olen kirjoittanut yläreunaan otsikon – Tiederuno – ja sen alle numerosarjan:
5
7
5
Numerot viittaavat tavujen määrään eri riveillä. Tavoitteenani on kirjoittaa haiku ilmastonmuutoksesta.

Muutama vuosi sitten Nasa järjesti kilpailun parhaasta avaruushaikusta. Kilpailuun lähetettiin 12 500 runoa, joista osa jatkoi matkaansa Marsiin, DVD-levylle tallennettuina. Oma suosikkini on Benedict Smithin oivallus:

It’s funny, they named
Mars after the God of War
Have a look at Earth

Toivottavasti vastaanottaja on englanninkielentaitoinen ja hänellä on DVD-soitin.

Mitä järkeä tällaisessa runoilussa on? Ainakin Nasa sai kosolti julkisuutta Mars-tutkimukselleen, ja ehkä osa runoilijoistakin oppi uusia asioita tuosta punaisesta planeetasta.

Innostuin tiederunoilusta pari vuotta sitten. Kirjoitin runon arktisesta alueesta ja esitin sen yleisölle, jossa istui poliittisia päättäjiä ja tutkijoita. Yksi kuulijoista kannusti kokeilemaan haikua.

Arktisen keskuksen tiedetoimittajan työssäni tiederunoilu on kapea sivupolku, vaikkakin inspiroiva sellainen. Silti juuri se tulee ensimmäisenä mieleeni, kun alan miettiä tiedeviestinnän tarvetta ja tulevaisuutta yliopistoissa. Onko tiederunoille tilaa maailmassa, jossa vannotaan tehokkuuden ja kilpailukyvyn nimiin?

Arktisen keskuksen Mirva Salminen räppää tutkimuksestaan Science Slamissa.

Tutkijat lavalla

Syyskuussa istun rovaniemeläisessä kuppilassa kuuntelemassa Science Slamia. Tässä värikkäässä tiedetapahtumassa tutkijat kilpailevat yleisön suosiosta lyhyillä vapaamuotoisilla esityksillä. Yksi tutkijoista räppää, toisen esitys sisältää tilannekomiikkaa, kolmas laulaa ja lausuu runoja. Yleisö eläytyy huutaen, taputtaen, nauraen.

”Tutkimusviestintä on tehokkainta silloin, kun tutkija viestii itse”, kirjoittaa Annina Lattu, Kaskas Median viestintäasiantuntija.

Hetkinen. Jos kerran olen samaa mieltä, mihin tarvitaan edustamaani tiedeviestintää? Miksi tutkijat eivät vain itse viesti omasta tutkimuksestaan?

Siihen suuntaan yliopistojen viestintä on kyllä kehittynyt jo jonkin aikaa. Tiedottajien ammattinimikkeet ovat muuttuneet tai muuttumassa viestintäsuunnittelijoiksi ja -asiantuntijoiksi. Työhön kuuluu tutkijoiden innostamista ja ohjaamista aktiiviseen viestintään sekä mediasuhteiden hoitoon.

”Pitääkö meidän tehdä tämäkin itse?” puuskahti tuttu professori.

Hyvä kysymys.

Tutkija Joonas Vola tekee tutkimusesitysten tuomaroinnista taidetta.

Vain yksi väri

Olen työssäni tarkastellut yliopistojen tutkimusviestintää eri puolilta: Toimittajana olen haastatellut tutkijoita asiantuntijoina ja tehnyt heistä henkilöjuttuja. Tutkijana minua on haastateltu niin lehtiin, radioon kuin televisioonkin. Tiedottajana toimin linkkinä tutkijoiden ja toimittajien välillä.

Kymmenessä vuodessa viestintäkanavien ja -muotojen määrä on moninkertaistunut. Yliopistojen viestintä on laajentunut paletiksi, jossa tiedeviestintä on vain yksi – eikä välttämättä aina se tärkeimpänä pidetty – väri.

”Tuppisuiset tutkijat rapauttavat tiedettä”, väittää toimittaja Mari Manninen (HS 17.10.2017). Mannisen mukaan suomalaisen tutkimuksen viestintäkulttuuri on vasta rakenteilla.

"Viestintätaitojen puutteesta on vahinkoa koko suomalaiselle tieteelle ja mahdollisesti sen rahoituksellekin", Manninen kirjoittaa.

Toimittaja korostaa tutkijoiden esiintymistaitoja ja toteaa, että myös oman alan kollegat kuuntelevat muutakin kuin asiasisältöjä. Ylipäätään viestinnän pitäisi läpäistä koko tutkimusprojekti, ei muistua mieleen vasta loppumetreillä.

Samaan aikaan, kun viestintää halutaan jalkauttaa tutkijoille, tutkimuksesta viestiminen on muuttunut yhä tarinallisemmaksi ja kuvallisemmaksi. Tiede-lehden päätoimittaja Jukka Ruukki kuvailee Suomen tiedetoimittajat ry:n julkaisemalla videolla, kuinka tiedetoimittaminen on viihteellistynyt ja henkilöitynyt. Hän pitää suuntaa hyvänä. Tuleehan tiede näin lähemmäs lukijoita ja herättelee kiinnostumaan monimutkaisista ilmiöistä.

Kuinka monella tutkijalla on silti aikaa, tahtoa ja taitoa tarinallistaa omaa tutkimustaan? Tutkija Taina Kinnunen julkaisi aiheesta esseen otsikolla Narsistista tiedeviestijäksi (Kaleva 11.6.2017). Hän kertoo värikkäiden esimerkkien avulla, kuinka suhde tiedeviestintään on muuttunut rajusti vajaassa parissakymmenessä vuodessa. Tutkijoiden julkisuudessa esiintymistä pidettiin aiemmin kiusallisena, mutta nyt yleistajuistamista edellyttävät jo rahoittajatkin.

Vuorovaikutukseen eri yleisöjen kanssa on kehitelty myös uudenlaisia yhteistyömuotoja. Esimerkiksi Koneen säätiö rohkaisee tutkijoita yhteistyöhön muun muassa toimittajien ja taiteilijoiden kanssa. Näin vuorovaikutus yleisön kanssa ei jää vain tutkijoiden hartioille, vaan siinä hyödynnetään eri alojen ammattilaisia. Toisaalta tutkijoissakin on paljon loistavia puhujia, kirjoittajia, taiteilijoita.

Harva viestinnän ammattilaisistakaan pystyy tekemään tiedeviestintää yksin. Tutkijana olen arvostanut minua haastatelleiden toimittajien ammattitaitoa. Enpä olisi itse osannut sanoa tuota noin hyvin! Tiedetoimittajana yksikään lehti, kirja tai video ei olisi syntynyt ilman graafikkoa, kuvaajaa ja tutkijoita.

Kirkkokuorolle saarnaamassa

Yksi tiedeviestinnän kuumista trendeistä on moniaistisuus. Tiede-esitykset ja -videot kutkuttavat kuulo- ja näköhermoja, tiedenäyttelyssä mukaan saadaan myös haju-, tunto- ja jopa makuaistit.

Lapin yliopiston Arktisella keskuksella on oma tiedenäyttely, Arktikumin tiedekeskus. Moneen muuhun tiedeviestinnän kanavaan verrattuna tiedekeskuksessa
on moniaistisuuden ohella toinen merkittävä etu: runsas yleisö. Onhan Arktikum yksi Rovaniemen suosituimmista nähtävyyksistä, jossa vierailee jopa yli 90 000 kävijää vuodessa.

Elämysjohtaja Mikko Myllykoski kuvailee Heurekan tiedekeskusta videohaastattelussa: ”Tänne tullaan avoimin mielin, mikä on tiedeviestinnälle erityisen otollinen maaperä.” Myllykosken mukaan Heurekan yleisö on poikkileikkaus koko kansasta. Kuvaus pätee ainakin koululuokkiin, aikuisista en ole ihan varma.

Halutun yleisön – tai ylipäätään yleisön – saavuttaminen on yksi tiedeviestinnän suurimmista haasteista. Loistavaa luentoa voi olla kuulemassa vain kourallinen ihmisiä, tai tutkimuksesta kertova video saa vain muutamia kymmeniä katsojia.

Usein tiedeviestinnällä tavoitetaan yleisö, joka on jo samaa mieltä tai perillä asioista. Myllykoski kuvaa tätä osuvasti ”kirkkokuorolle saarnaamiseksi”. Tämä on huono lähtökohta, jos tutkija toivoo tiedeviestinnällään lisäävänsä ymmärrystä tai tietoisuutta.

Helsingin yliopisto on kehitellyt ratkaisuksi Tiedekulma-konseptia. Sen tavoitteena on tuoda tutkimus katutasolle, kaikille avoimeen kohtauspaikkaan. Joka päivä auki oleva Tiedekulma houkuttelee kahville ja lounaalle sekä nauttimaan samalla tieteestä ja dialogista. Juuri jatkuvuus ja omat tilat erottavat konseptin monesta muusta tiedetapahtumasta.

Yleisön saavuttamiseksi ei ole olemassa helppoja taikatemppuja. Sosiaalisessa mediassa osuva postaus voi levitä nopeasti laajalle, mutta sielläkin pysyvämmän yleisön saavuttaminen edellyttää pitkäjänteistä työtä ja aikaa ajatella.

Kääk-uutinen tiedeviestinnästä

Kollega lähetti keväällä kiinnostavan linkin uutiseen, jolla oli raflaava otsikko: ”Tiedeviestintä voi vähentää luottamusta tieteeseen.” Jutussa kerrottiin, että tiedeviestintä ja -uutisointi voivat yksinkertaistaa monimutkaisia ilmiöitä niin paljon, että yleisö luottaa liikaa omaan kykyynsä arvioida tiedettä ja he kyseenalaistavat helpommin asiantuntijoita. Silmäilin tieteellistä artikkelia, johon juttu pohjasi. Huvitti. Uutisessa kun oli vedetty vähän mutkia suoriksi.

Ehkä tässä voi olla yksi syy siihen, miksi yliopistot tarvitsevat omaa tiedeviestintäänsä. Se voi paneutua tieteen maailmaan pitkäjänteisesti ja olla jatkuvassa yhteistyössä tutkijoiden kanssa. Tulevaisuudessa tiedeviestinnän rooli tutkimushankkeissa ja -rahoituksissa luultavasti kasvaa ja vahvistuu. Tiedeviestintä voi olla dynaaminen osa itse tutkimusta suunnitelmavaiheesta lähtien.

Tutkijan ja toimittajan työssä on sama lähtökohta: molemmissa pyritään totuuteen. Yliopisto tarvitsee tiedeviestintää, jota tehdään kuin tutkimusta. Aiheet lähtevät yliopiston toiminnasta, mutta tiedeviestinnässä ei inspiroiduta vain oman yliopiston tutkimuksesta, vaan kurkotellaan yli tieteen ja instituutioiden rajojen. Kunnianhimoisesti, eettisesti, luovasti ja riskejä ottaen.

Niin, se haiku ilmastonmuutoksesta. Ensimmäisiä yrityksiäni:

Hyökyy päällemme
heinäkuun raekuuro
jäinen nipistys

Ilmastonmuutos ei tarkoita kaikkialla samaa. Paikoin talvet voivat lämmetä mutta kesät muuttua pilvisemmiksi ja sateisemmiksi, ylipäätään sään ääri-ilmiöt lisääntyvät.

Hmm. Haiku, joka vaatii perään tieteellisen selityksen, ei toimi.
Jatkan yrittämistä.

TEKSTI Marjo Laukkanen
VALOKUVAT Marko Junttila
PIIRROKSET Risto Viitanen