Teksti: Maria Paldanius
Kuvat: Elli Alasaari
Liisa Hokkanen: ”Kuuntelijana en ole koskaan valmis.”
Kuuntelemisen taito vaatii vuorovaikutteisuutta, dialogisuutta. Kohtaamistilanteissa kuunteleminen on kokonaisvaltaista vuorovaikutusta: kielellistä, kehollista ja tilallista. Se on arvostavaa läsnäoloa sekä tilan tekemistä eri osapuolten kokemuksille ja näkemyksille. Kiire syö sitä tilaa. Tutkijana kuunteleminen on minulle paitsi ihmisen myös koko ilmiön kuuntelemista ja siihen syventymistä.
Tutkimusaiheeni voidaan usein luokitella sensitiivisiksi, ja tutkimukseni on sosiaalityöllisesti virittäytynyttä. Olen tehnyt tutkimusta esimerkiksi hyvinvointipalvelujärjestelmän ja kansalaisen kohtaannosta, työelämän marginaaleista, ruoka-avusta, vapaaehtoisuudesta, vertaisuudesta, sosiaalityön teorioista, vammaisuudesta ja mielenterveydestä. Väitöskirjani oli artikkeliväitöskirja, joka käsitteli autetuksi tulemisen edellyttämiä toimijuuksia sosiaalityön teorioihin pureutuen. Teoriat, tutkimukset ja tekstit eivät kuitenkaan saa sulkea korviani silloin, kun olen ihmisen tai ilmiön äärellä.
Koen, että kuuntelemiseen asettuminen velvoittaa tutkijaa ja mahdollistaa myös tutkimustulokset. On eri asia kuunnella yksilöä kahden kesken kuin yhteisöä luonnollisessa ympäristössään. Tutkijana tarvitsen ilmiöön laajempaa kosketusta ja kaipaan mahdollisuuksia kuunnella ajan kanssa pelkän tallennetun tilanteen sijaan. Ihminen tai yhteisö kertoo, kun häntä kuunnellaan hänelle sopivalla tavalla. Kuulijana en ole koskaan valmis. Aina, kun pysähdyn kuuntelemaan, opin uutta.
Kuunteleminen on murroksessa. Vaikuttaa siltä, että monien äänien vapaa kuuluminen saattaa jopa heikentää kuuntelemista. Kuulluksi tuleminen jakautuu yhteiskunnassa ja yhteisöissä epätasaisesti, minkä takia kuulluksi tulemattomuuden kokemus ei myöskään koske kaikkia samalla tavalla. Sekin vaihtelee, missä ja miten kukin haluaa tulla kuulluksi – ja miten tuo halu ja tarve liittyvät yliopistoon.
Tutkijana olen kiinnostunut asioista, joiden kuuluvuus on heikkoa tai joille on tarjolla vain rajattuja kuulemisen areenoita ilman mahdollisuutta muuttaa asioita. Siinä, missä aidosta kuulluksi tulemisesta seuraa toimia ja tekoja, näennäinen kuunteleminen syö luottamusta yhteisöön ja yhteisöllisyyteen. Sen seurauksista olen huolissani niin kansalaisena, ihmisenä kuin yliopistoyhteisön jäsenenä.
Liisa Hokkanen
Yliopistonlehtori, sosiaalityö
Viljo Vuorimäki: ”Kuunteleminen on ehdoton edellytys myös opinnoissa”
Jo lapsena opin, että kuuntelemisen taidolla voi päästä elämässä pitkälle. Kuunteleminen on vastavuoroista toimintaa: kun opettelen kuuntelemaan muita, siihen sisältyy samalla toive siitä, että muutkin kuuntelevat minua. Henkilökohtaisesti kuunteleminen on minulle äärimmäisen tärkeää. Koen olevani suhteellisen hyvä kuuntelija – mutta lopullisen arvioinnin jättäisin mieluummin läheisilleni sekä ylioppilaskunnan hallituksen muille jäsenille.
Olen kotoisin Espoosta, mutta asuin 17 vuotta Brysselissä ja olen asunut Rovaniemellä elokuusta 2021 lähtien. Opiskelen kolmatta vuotta politiikkatieteitä ja sosiologiaa Lapin yliopistossa. Tänä vuonna toimin myös useissa luottamustehtävissä: olen ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja, Arctic Five -verkoston opiskelijaryhmän varapuheenjohtaja, UArcticin hallituksen opiskelijaedustaja sekä yhteiskuntatieteiden tiedekuntaneuvoston ensimmäinen varajäsen.
Hallitustyössä ja johtamistehtävissä kuunteleminen on kaiken vuorovaikutuksen kulmakivi. Näissä tehtävissä ei pärjää, jos ei kuuntele. Kuunteleminen on ehdoton edellytys myös opinnoissa: jos ei kuuntele tarkasti, luennoilla ei välttämättä opi mitään ja tarkentavia kysymyksiä voi olla vaikea esittää. Minulle kuunteleminen on suhteellisen helppoa – etenkin, jos aihe on itselleni tai yhteisesti tärkeä. Toki esimerkiksi kova melu voi haitata kuuntelemista, mutta yleisesti ottaen olosuhteet tai ympäristö eivät vaikuta kuuntelutaitoihini.
Näkisin, että yliopiston kolmikanta mahdollistaa sen, että opiskelijoiden on mahdollista saada äänensä kuuluviin yliopistoyhteisössä. Se, miten hyvin opiskelijoita kuunnellaan, riippuu kuitenkin paitsi opiskelijoista myös yliopiston henkilökunnasta. Yhteiskunnallisesti tilanne näyttää puolestaan siltä, että poliittinen päätöselin tekee usein ratkaisuja ja valintoja itsenäisesti kysymättä opiskelijoiden kantaa.
Mielestäni kuunteleminen on tärkeää sekä henkilökohtaisen kehityksen että yhteiskunnan kehittymisen kannalta. Kun kuuntelee muita, samalla voi oppia itsekin paljon ja sitä kautta voi avautua uusia näkökulmia elämään ja maailmaan. Tällä saralla niin yliopistoyhteisössä kuin yhteiskunnassakin on paljon kehittämisen varaa. Jokaisella on joka hetki mahdollisuus opetella kuuntelemaan paremmin.
Viljo Vuorimäki
Opiskelija, politiikkatieteet ja sosiologia
Ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja
Marko Niemelä: ”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan hiljaisuutta”
Väitöskirjassani kysyn, millainen äänimaisema oli Rovaniemen markkinoilla, miten se muuttui ja millaisia merkityksiä äänille annettiin. Kulttuurihistorian emeritaprofessori Marja Tuominen on sanonut, että pohjoinen historia jää usein kokonaistulkintojen katveeseen. Juuri tähän haasteeseen väitöskirjani vastaa. Tutkimukseni tarkoituksena on ollut antaa ääni pohjoisille ihmisille.
Tärkein työkaluni äänimaisematutkimuksessa on ollut kuunteleminen. Menneisyyden äänet voidaan tavoittaa päättelyn ja tulkinnan kautta. Tulkitseva kuunteleminen vaatii kuitenkin keskittymistä. Lähteiden kuunteleminen on sidoksissa niille esitettyihin kysymyksiin: Miksi helppoheikki esiintyi huutamalla? Mikä oli posetiivien merkitys? Miltä markkinatansseissa kuulosti?
Emeritusprofessori Kari Immosen mukaan kulttuurihistoria on näkyväksi tekemisen tiedettä. Lisäisin, että se on myös kuuluvaksi tekemisen tiedettä. Rovaniemen markkinoiden ääniin esimerkiksi suhtauduttiin monella tapaa, jopa ristiriitaisesti. Läsnä olivat näennäisesti vastakkaiset karnevalismin ja kontrollin mentaliteetit: markkinoilla käytiin kauppaa ja juhlittiin äänekkäästi, mutta samalla kaikkea sitä pyrittiin kontrolloimaan.
Sanotaan, että hyvä kirjastonhoitaja tuntee kirjojen sisällöt. Sama pätee äänitteisiin, nuotteihin ja muuhun musiikkiaineistoon. Musiikkikirjastotyössäni kuuntelen niin kollegoita, asiakkaita kuin kokoelmaakin. Myös yhteiskunnallisen osallisuuden edistäminen on tärkeää demokratiatyötä: yleiset kirjastot kuuluvat kaikille. Itse pidän erityisesti verbistä ”äänestäminen”: siinä koko kuulluksi tulemisen idea manifestoituu kauniisti.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan hiljaisuutta. Kiinnitän herkästi huomiota ympäristön ääniin ja ärsyynnyn hälystä ja melusta. Melu on ääntä väärässä paikassa – ja ehkä juuri siksi viihdyn parhaiten omassa rauhassani. Musiikinkuuntelu on aina ollut minulle tärkeää, mutten ole koskaan ollut mikään ”kultakorvahifisti”: kuuntelen yhtä lailla cd-levyjä ja älppäreitä kuin tuhnuisia kasetteja pienestä monomankastani. Lisäksi kuuntelen yleissivistäviä podcasteja, mutta äänikirjoista en ole innostunut.
Toisinaan jääkaapin hurina on parasta musiikkia, keväisestä linnunlaulusta puhumattakaan.
Marko Niemelä
FT, kulttuurihistoria
Asiakaspalvelupäällikkö (tapahtumat ja osallisuus), Rovaniemen pääkirjasto