Alkuaan pakotetusta etäopiskelusta ja rajautuneesta sosiaalisesta läheisyydestä on kehkeytynyt uusi musta. Etäopintoja kehittämällä pyritään olemaan tulosvastuullisia, tuottamaan enemmän opintopisteitä ja valmistautuneita. Eräs kustannustehokas edistysaskel on virittää opettajien potentiaalia maksimikapasiteettiin. Ihmisläheisellä palvelumuotoilulla puolestaan voidaan tuottaa erilaisia etäopintopolkuja, jotka kaikki vievät tutkintoon. Arvokkaat opintopisteet kilahtavat opintorekisteriin sekä kaunistavat yliopiston seurantatilastoja. Onko kyseessä tavoiteltu win-win-tilanne? Toiminnan piilevä liiketaloudellinen ontologia tekee etäopinnoista palveluja, opiskelijasta asiakkaita sekä opettajista asiakaspalvelijoita. Tällöin emme ole enää yliopistomaailmassa, olemme osa koulutustaloutta.

Tätä kirjoittaessani toteutui J.B.S. Haldanen ennustus: ”Tulevaisuudessa mikä tahansa, mikä ei ole tapahtunut, tapahtuu.” Tässä viittaan muun muassa Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun linjanvetoon sallia älyn käyttö opinoissa, myös muun kuin oman. Tekoälyn sallimista perustellaan työelämälähtöisyydellä ja koulutustaloudellisella resurssilähtöisyydellä.

Kehitys kehittyy, mutta on aiheellista kysyä, minkä tai kenen kehitys. Väitän, että perinteisiin yliopisto-opintoihin liittyvä kriittinen lähestymistapa ei kehity ”tänne heti kaikki ja nyt” -nappia painamalla. Tavoiteltu kriittisyys merkitsee analysointitaitoa, kykyä hahmottaa kokonaisuuksia ja pureutua ilmiöiden syvärakenteisiin – jopa haastaa niitä. Rakentavan kriittisyyden syntyyn liittyy teknologian ohella barardilaista yhteismuotoutumista performatiivisen tekemisen, myös virheellisen, yhteydessä. On hyve viipyillä vaikeuden kanssa – harjaantua ongelmallistamaan. Etsiä uteliaasti yllättäviä ajattelemisen mahdollisuuksia ja uppoutua kimuranttiin, kerroksellisen kanssaoleilun kudelmaan. Kehkeytymisestä on tulevaisuuden kestävät työelämätaidot tehty.

On yliopistoväen tehtävä problematisoida antroposeenin ajan uskoa teknologian kaikkivoipaisuuteen, kykyyn ratkaista ongelmat meidän puolestamme. Tämä vääräuskoisuus vie koulutustalouden kohti Timo Harakan nimeämää datakapitalismia, jossa tieto on harvain valtaa. Taho, joka omistaa ne datamassat, joilla tekoäly ja koneoppiminen ruokitaan, määrittää tietoa louhivien maailmankuvaa ja estää toisia. Tekoäly on yhä uskottavampien kloonien ja valetodellisuuksien tuottaja, eikä pyyteetön ja objektiivinen oraakkeli. On syytä pysähtyä ja kysyä, mille me tulevaisuutemme luovutamme. Vai otammeko itse vastuun tulevaisuudesta? Tehdyt ratkaisut – ne oikeat tahi väärät – kantavat tällä kertaa yli sukupolvien.

VESA MARKUKSELA
Yliopistonlehtori, johtaminen, yhteiskuntatieteiden tiedekunta