Kenties sinunkin akateemisen polkusi varrelle on sattunut tilanteita, jotka hämmentävät, lamaannuttavat tai tuntuvat jopa uhkaavilta. Minulle on käynyt näin, valitettavasti, vuosien varrella eri yhteyksissä. Olen saanut tutkimusteksteistäni arvioita – kirjallisesti tai suullisesti, nimellä tai anonyymisti – joissa ideani on lytätty täysin. Olen istunut jatko-opiskelijana arktisen sosiaalitieteisen tutkimuksen suurimmassa kansainvälisessä konferenssissa kuulemassa, kun arvovaltainen puhujavieras on kuvannut tieteenalan uhkaksi sen naisistumisen. Olen kuunnellut väitöstilaisuutta, jossa työtä on moitittu loputtomin sanankääntein, ja ollut haastattelutilanteessa, jossa haastattelijan olemuksesta on käynyt selväksi hänen nihkeä suhtautumisensa tutkimukseeni. Olen saanut konkreettisesti tuntea akateemisen huonon käytöksen.
Anna-Elena Pääkkölä on purkanut tätä akateemisen maailman ikävää erityispiirrettä Tieteessä tapahtuu -lehden artikkelissaan vuonna 2019. Hän puhuu teemasta kiusaamisen käsitteellä ja kuvaa, kuinka esimerkiksi kilpailu, jatkuva arviointi ja tutkijuuteen identifioituminen mahdollistavat epäasiallista käytöstä. Kuten Pääkkölä toteaa, toksiseen akateemiseen kulttuuriin liittyy muun muassa vähättelyä, kyseenalaistamista ja piilotettuja aggressioita. Usein myös paha laitetaan niin sanotusti kiertämään: itse koettu epäasiallinen kohtelu puretaan akateemisessa hierarkiassa nuorempiin. Samalla yliopistokulttuuri on haluton – tai voimaton – muuttamaan toimintaansa.
Usein kuulee sanottavan, että akateeminen ura nyt vain vaatii ”paksumpaa nahkaa”. Mutta voiko käydä niin, että tämä maailma parkkiinnuttaa nahkaa liiaksi? Edellä kuvaamissani tilanteissa on kaikissa ollut läsnä akateemisesti varttuneemmassa asemassa oleva henkilö, kuten lehden toimittaja, konferenssin järjestäjätaho, kustos tai hallinnollinen esihenkilö, jolla olisi ollut mahdollisuus vaikuttaa asioiden kulkuun. Katoaako paksun nahan alle myös kyky tunnistaa epäasiallista käytöstä? Kouluttaako akatemia meidät huonoon käytökseen?
Onneksi voi myös tehdä vastarintaa ja toimia toisin. Muun muassa SQS-lehden tuoreessa juhlanumerossa Hannele Harjunen, Sanna Karkulehto ja Tuija Saresma jakavat kokemuksiaan kunnioittavasta arvioinnista. Kuten he osuvasti toteavat, ”arvioitsijan ei tarvitse toimia omaa valta-asemaansa korostaen ja jopa väärinkäyttäen”. Pidetään siis hipiä herkkänä ja rimpuillaan irti huonosta käytöksestä.
HEIDI SINEVAARA-NISKANEN
Yliopistonlehtori, kasvatustieteiden tiedekunta