Hiljaisuus

Lumesta voi intoilla raiskion peittona, lumilinnoina ja hiihtolatuna. Tai harmitella aamuista ahtojäätä auton tuulilasissa.

Mieluummin kirjoitan lumen hiljaisuudesta.

Lumi sataa äänettömästi. Ihmisen askellus kuuluu vain narskuvalla kelillä. Kissan jäljet kulkevat lumessa – toivon mukaan taloon, jossa avataan ovi lämpimään tupaan.
Puut koristautuvat vaiti kuuraan, kimallukseen tai tykkyyn. Sukulaispuiden juuret keskustelevat syvällä maan sisässä. Sovitaan, ettei juuri raskaimmilla oksilla nojata elämäntoveriin.

Luminen tie kiertyy äänettömästi mutkan taakse ja suoristuu välillä viivoittimella vedettyyn mittaansa nousten lopuksi mäen yli ja eteenpäin.

Pitkän vanhan hirsitalon alle on kolattu lumet koko tienpuoleiselle sivulle. Helmat talolle, pysyy vinkka loitolla lattianrajasta. Päädyssä autioksi jäänyt asunto, jonka sisältä löysin kesällä pienen puodin. Pöly piti seuraa hyllyille unohtuneille tavaroille. Toinen pääty mummolani, jonka melkein ostin tädiltäni pari vuotta sitten. Aie raukesi syistä, joita tarina ei kerro.

Jouluaattona lämmitän muinoisen navetan päädyssä olevan ulkosaunan. Kolaan polun saunalle ja sieltä liiteriin.

Lunta pukatessa hulahdan hämmästyksekseni joulun tunnelmaan. Kolaajalla kun ei yleensä ole sivustaseuraajia tai neuvojia. Joutuu vielä itsekin töihin.

Joulukola. Joulukeli. Joulutola.

Saunassa, lepattavien ja sammahtelevien tuikkujen valossa näen juuri ja juuri hiljaisuuden. Pienestä nurkkaikkunasta hangelle lankeavan valon.

Liiterin liiketunnistin.

Kissa.

Soile Veijola
Matkailun kulttuurintutkimuksen professori, MTI, Lapin yliopisto

Kai Ryynänen: " Jos olisin lunta, olisin nuoskaa, koska siitä on helppoa muokata uutta. " Kuva: Anna-Leena Muotka

Luovuus

Olen kasvanut lumen keskellä. Lumi on ollut jo lapsesta asti mukana kaikessa talvisessa toiminnassa. Esimerkiksi nuorena partiopoikana piti päästä kokeilemaan vasta hankittua makuupussia teeren lailla lumikieppiin. Lapsena lumesta rakenneltiin erilaisia lumirakennelmia ja yritettiin saada joka kerralla aina jotain edellisvuotta suurempaa – siinä kuitenkaan onnistumatta.

Nykyään lumi mahdollistaa sen, että pääsen koirieni kanssa ulkoilemaan talomme takana olevalle jängälle luonnon keskelle. Lumisessa metsässä koirien kanssa liikkuessa en kaipaa mitään muuta kuin lumen tuomaa hiljaista narinaa kengän alla. Jopa kunnon lumisade ja -myrsky sekä lumityöt myrskyn jälkeen ovat parasta vastapainoa työlle.

Työssäni lumi on merkinnyt joka vuotista lumi- ja jäärakentamisen opintojaksoa insinööriopiskelijoiden kanssa. Vuosien aikana olen saanut kertoa lumi- ja jäämateriaalin mahdollisuuksista matkailurakentamisessa. Hienoa on olla mukana mahdollistamassa uusien nuorten kokeilua talvisessa rakentamisessa. Opiskelijat ovat luoneet vuosittain mitä erilaisimpia lumi- ja jää-teoksia eri kohteisiin ympäri Rovaniemeä.

Toisaalta lumi ja jää ovat minulle myös tutkimuksen kohde. Jää muodostaa tutkimukseni ytimen, jonka kautta yritän paremmin ymmärtää jäätä rakennusmateriaalina. Olen vuosien aikana saanut olla kehittämässä lumirakentamisen menetelmiä yhdessä alan yritysten kanssa. Olen päässyt testaamaan erilaisia lumirakentamisen muotoja ja uusia materiaaliyhdistelmiä oikeissa rakennuskohteissa. Olen ollut laatimassa eri toimijoiden kanssa lumi- ja jäärakentamiseen teknisiä ohjeita ja alan yhteisiä pelisääntöjä.

On erittäin mukavaa tehdä joka vuosi lumirakenteet uudestaan. Jokaisella kerralla rakennelmista oppii aina jotain uutta. Lumi ei koskaan ole samaa – onhan se vain yksi veden olomuoto ja vedeksi se haluaa takaisin. Siitä kannattaa nauttia sen hetken ajan, kun se pysyy lumena.

Kai Ryynänen
Lehtori, Lapin AMK rakennus- ja yhdyskuntatekniikan koulutus

Maria Huhmarniemi: " Jos olisin lunta, olisin pala kinosta. Paineen alla se näyttää parhaat puolensa ja taipuu hienopiirteisiksi lumiveistoksiksi. " Kuva: Maria Huhmarniemi

Leikki

Olen aina ollut lumi-ihminen. Lapsena möyrin lumessa haalari märkänä, kaivelin tunneleita ja tein pesiä. Tunsin lumen tuoksun ja maun. Myös hiihdin, kaikilla keleillä. Parhaimmat hiihtomuistoni on pitkiltä hiihtoretkiltä keväthangilla, soilla ja mäntykankailla.

Alle 10-vuotiaana näin ensimmäisen kerran lumiveistoksia Rovaniemen kaupungissa ja pidin niitä valtavan hienoina. Yliopistossa kuvataidekasvatuksen koulutusalalla pääsin itse veistämään lunta. Innostuksen myötä sain ensimmäisen työpaikkani yliopistolla The Snow Show -nimisestä talvitaiteen koulutusprojektista. Teimme lumi- ja jääveistoa koulupihoille lappilaisten opettajien ja koululaisten kanssa.

Yliopistotyön ohella ehdin itsekin veistämään: kävin muun muassa keikkatöissä Norjan Kirkkoniemen lumihotellissa. Ammattimainen lumi- ja jääveisto oli hauskaa, vaikka voimat olivatkin koetuksella. Siinä tarvitaan paitsi hyviä työvälineitä ja hyvää tekniikkaa, myös fyysistä kuntoa.

Nyt minulla on kaksi pientä poikaa ja asun osa-aikaisesti Muodoslompolon kylässä Pohjois-Ruotsissa. Täällä on joka talvi aivan valtavasti lunta. Olen kolannut ja englantilainen mieheni on lapioinut, kunnes mieheni tänä talvena osti vanhan traktorin ja siihen sopivan lumilingon. Siten hänestä tuli askeleen verran paikallisempi, ja minä voin jälleen keskittyä lumitöissäni veistoksiin, tunneleihin ja labyrintteihin lasteni kanssa. Tunnen jälleen lumen tuoksun ja poikani tutustuvat sen makuun.

Maria Huhmarniemi
Kuvataidekasvatuksen yliopistonlehtori, taiteiden tiedekunta, Lapin yliopisto