Hiput
 
Lotta_Viikari_Hiutaleita_nettikuva.jpg

Kolumni: Ihmisen kieli

24.3.2020

Japanissa on oma sanansa valolle, joka siivilöityy metsässä puiden välistä. Se on kaunis näky, eikä sanakaan ruma ole. Silti se ei pysy päässäni.

Kielellä ja mielellä on rajansa, vieraalla kielellä etenkin. Osaavammankin kieli saattaa pettää: sana ei tule mieleen, lauserakenne ei avaudu, kielikuva jää ymmärtämättä.

Itsekseen kielen puutteiden kanssa vielä pärjää, mutta kanssakäymisessä ulkomaailman kanssa kielitaidon vajeet nopeasti ahdistavat. Ajatukset eivät saa tarkoitettua muotoa, viesti välittyy väärin.

Äidinkielellä ajatus kulkee yleensä notkeimmin: puhetta tulee (ehkä liiankin kanssa), sanoma piirtyy paperille lähes itsestään. Ymmärtämiseen ei sanakirjaa tarvita. Kieli toimii nöyrästi välineenä antaen ilmaisemansa asian paistatella huomion keskiössä.

Itse osaan lukea ja kirjoittaa siten kuin viime vuosituhannen suomalaisessa koululaitoksessa oppi. Vaikka pilkkusääntöjä ei jaksanutkaan päntätä, kertynyt kielitaito riitti hyvin myöhemmissä opinnoissa itse asiaan keskittymiseen.

Nykyisin luen työkseni opiskelijoiden tuotoksia. Valtaosa kirjoittajista on äidinkielenään suomea puhuvia ja täällä lukion käyneitä. Joukossa on oikeita kielinikkareita, jopa useammalla kielellä.

Yllättävän monella äidinkielen tunnit ovat kuitenkin unohtuneet tai eivät ehkä ole koskaan maaliin osuneetkaan. Opiskelijoistani tulee juristeja, joille kieli on ammattitaidon keskeisimpiä osia. Silti kertaan samoja yhdyssanasääntöjä niin tutkielmantekijöille kuin keittiönpöydän ääressä alakouluikäiselle.
Ihminen on eläin muttei eläin muiden joukossa. Lajimme kontolle on luettavissa paljon kunniatonta, vaan on ihmisyydessä jokunen hienokin piirre. Kirjallinen ilmaisukyky erottaa meidät selvimmin eläinkunnasta.

Tätä taitoa olemme pyrkineet ulkoistamaan teknologialle. Ennakoivan tekstinsyötön ansiosta luku- ja kirjoitustaidoton kuopukseni suoltaa puhelimestani viestejä valitsemalla umpimähkään näytölle tarjoutuvia sanoja. Vastaanottajat hienovaraisesti kyselevät, liekö kaikki hyvin.

Moni opiskelija taas luottaa oikeinkirjoituksen automaattitarkastukseen niin, ettei edes sitä epäillessään uskalla korjata virheitä punaisen aaltoviivan pelossa. Tuolloin kaikki ei ole hyvin.

Jos aitoa kielitaitoa ei ole, jäämme järjettömien laitteiden armoille. Älypuhelin ei tosiasiassa älyä mitään, eikä tekstinkäsittely pysty kirjoittamaan. Ihminen pystyy, jos osaa.

Eläintutkijoiden mukaan muillakin lajeilla on monimutkaisia viestintätapoja, ehkä meille tuntemattomiakin. Ainakin niin kauan kuin emme hallitse niitä, kannattaa panostaa omaan kielikykyymme.

LOTTA VIIKARI
Ilmailu- ja avaruusoikeuden instituutin johtaja
Kansainvälisen oikeuden professori, oikeustieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto

Kuva: Anna Muotka
Verkkopalvelumme käyttää evästeitä, lue lisää evästeistä. Jatkamalla sivuston selailua hyväksyt evästeiden käytön. [Hyväksyn ehdot]
OK