Uskonnolliset liikkeet menettävät ikääntyessään yleensä osan vitaalisuudestaan. Alkuaikojen herätyksellinen hurmos muuntautuu usein käytännölliseksi toimeliaisuudeksi. Tällöin henkilökohtaisen uskomisen ja hengellisen totuuden etsimisen sijaan tulee monenlainen puuhastelu, jota toistamalla uskotaan saavutettavan pelastus.
Vaikken yritä väittää, että tiede olisi rinnastettavissa uskoon, jostain syystä tieteen maailmassa on jotain samaa. Kuka enää puhuu totuuden etsimisestä tai sivistyksen edistämisestä tieteen perimmäisinä tehtävinä?
Tieteen ideaalit ja yliopistolain asettamat tehtävät ovat hautautuneet niihin täsmällisesti määriteltyihin tapoihin ja käytännön muotoihin, joilla tiedettä pitää toteuttaa. Tutkimusta suunniteltaessa pitää jo tietää, mitkä ovat tutkimuksen tulokset ja sen vaikutukset.
Yliopistoilla on kuvitteellinen autonomia, jonka kuvitteellisuutta vahvistaa tutkijoiden vapaaehtoinen tai pakotettu tapa toimia odotetulla tavalla. Kun tähän lisätään lisääntyvä tiedekriittisyys ja somemaailman pikatuomioistuimet, joissa määritellään oikeanlaisen tieteen reunaehdot, tutkijoilla voi olla vaikeaa asemoida itseään odotusten matriiseihin.
Tietenkään unohtamatta tieteelle asetettua vaatimusta edustaa välitöntä markkinataloudellista hyötyä, jonka pitäisi auttaa Suomi taloudelliseen nousuun. Kenen odotuksia ja vaatimuksia tiedemaailman pitäisi kumartaa?
Koska kaikki asiasta kiinnostuneet tahot – tutkijat, yliopistot, valtiovalta, kansalaiset – näyttävät olevan tyytymättömiä nykyiseen tilaan, pitäisikö tieteentekemisen maailma avata kokonaan uudenlaiselle ajattelulle?
Pitäisikö keskustella esimerkiksi, onko nykyinen pienehköihin hankkeisiin perustuva silpputiede oikea toimintatapa; pitäisikö irrottautua kokonaan hankeperustaisesta rahoituksesta ja pätkätyösuhteista sekä pitäisikö katsoa tieteellistä julkaisemista muustakin kuin monomaanisesta näkökulmasta, jossa tieto ei sinänsä ole tärkeää, vaan missä se on julkaistu?
Ja erityisesti, pitäisikö luoda laajat ja moniääniset keskustelut tieteen merkityksestä ihmisille, ihmiskunnalle ja luonnolle. Merkitysten kirjon hahmottaminen saattaisi olla tarpeellista monille tahoille, joilla on taipumus pelkistää merkitykset yhteen satunnaiseen huutomerkkiin tai vaihtoehtoisesti lukemattomien odotusten ristiaallokkoon.
Voi olla, että tieteen maailma vaatii oman herätysliikkeen, joka romuttaisi olemassa olevia oletuksia ja käytäntöjä. Riippumatta mielipiteen suunnasta olisi tosin toivottavaa, että keskusteluja käytäisiin muullakin kuin somemaailman ohimenevissä pyörteissä.
Aini Linjakumpu
Yliopistonlehtori, yhteiskuntatieteiden tiedekunta