Mitä jos mielikuvitus ei olekaan yksilön ominaisuus vaan kollektiivinen ilmiö?

Sinun
mielikuvituksesi
ei ole sinun.
Se on
teidän,
meidän,
heidän.

– Tutkimuksen mielikuvitus syntyy vuorovaikutuksessa ja keskustellen, sanoo sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori Kirsti Lempiäinen.

Lempiäinen on feministinen yhteiskuntatutkija, joka työskentelee kasvatustieteiden tiedekunnassa. Toisen tieteenalan arkeen sijoittuminen sopii hyvin feministisen tutkimuksen – ja tutkijan – poikkitieteelliseen luonteeseen.

– Lokeroituminen ja sääntöihin takertuminen olisi mielikuvituksen vastaista.

Vaikka Lempiäiselle tutkimuksen mielikuvitus on kollektiivista toisinajattelua, on sillä myös yksilöllisempi puolensa. Mielikuvitusta käyttämällä tutkija ei tyydy toistamaan ja kopioimaan itseään vaan haastaa ajatteluaan ja tekemisen tapojaan. Yhteen teoriaan, käsitteeseen tai aineistoon ei kannata rakastua niin, ettei näe muita vaihtoehtoja. Keinojen ei tarvitse olla radikaaleja, vaan pienikin ravistelu voi pitää mielen avoimena.

Kollektiivisuus kuuluu konkreettisesti Lempiäisen puheessa. Hän siteeraa vähän väliä kollegoitaan ja viittaa heidän kanssaan käymiinsä keskusteluihin. Esimerkiksi ystäväänsä, professori Merja Kinnusta hän kuvailee ihmiseksi, joka katsoo asioita pikkuisen vinoon.

– On mahtava olla todistamassa toisen ihmisen mielikuvitusta.

Lempiäinen viittaa myös professori Maija Honkasaloon, joka on todennut, että jos alkaisi yksin huoneessaan mielikuvitella, aika vähän tulisi mieleen. Vuorovaikutus voi tapahtua lukemallakin, mutta pelkän tekstin kanssa ei synny aitoa dialogia, koska teksti ei sano takaisin.

– Minun ikäpolveni tutkijaopettajille on tärkeää kasvokkainen yhteys ja yhdessä ajattelu.

Sillä aito dialogi
on läpiajattelua,
jossa aihetta
pohditaan yhdessä
oivaltaen.

Uusi idea voi lähteä liikkeelle vauhdissa, mutta sen syventäminen edellyttää rauhaa.

– Ajattelun eteenpäin vieminen vaatii pohdintaa, jotta mieli pysyy notkeana eikä lukkiudu ensimmäiseen ideaansa.

Lempiäinen on akateemisen uransa aikana lukenut ja kommentoinut lukuisia kirja- ja artikkelikäsikirjoituksia sekä opinnäytetöitä. Ulkopuolinen kommentoija voi parhaimmillaan auttaa tekijää oivaltamaan jotakin tutkimuksen kannalta keskeistä. Jotakin, jonka idut ovat jo tekstissä.

– Onko se sitten arkihoksottimien käyttöä vai mielikuvitusta, en tiedä.

Sukupuolentutkimuksen kevätseminaarissa Lempiäinen esitti kollegansa, tutkijatohtori Heidi Sinevaara-Niskasen kanssa dialogin, jossa he juttelivat ikään kuin kahdestaan vaikka olivatkin yleisön edessä. Esitystä seurasivat raikuvat aplodit, mutta ihan joka päivä ei voi tehdä vastaavaa. Muuten työn tekeminen hidastuisi.

Rutiinit ja kaavamaisuus kuuluvat myös akateemiseen työhön, mutta harva ryhtyy niiden vuoksi tutkijaksi. Lempiäisen mukaan tutkimuksen viehätys piilee sen yllättävyydessä: vaikka tutkimussuunnitelman tekee kuinka huolellisesti tahansa, ei voi koskaan tietää, mihin lopulta päätyy.

Mitä jos toisintekemisen herkusta tulee arkea ja tutkija leijailee jatkuvasti pilvissä? Voiko tutkimus muuttua pelkäksi kuvitelmaksi? Lempiäisen mukaan siitä ei ole pelkoa.

– Tutkimus kahlitaan viimeistään sitten, kun se naputellaan kasaan.

Eri tutkimusaloilla on omat menetelmälliset reunaehtonsa ja portinvartijansa. Vertaisarviointi on keskeinen keino varmistaa tutkimuksen luotettavuus. Tutkimusta rakennetaan koko ajan kerrosten päälle. Jos työssä ei ole mitään tuttua tai tunnistettavaa, sitä ei voi arvioida eikä sitä saa julkaistua oman alan tärkeillä foorumeilla.

– Haluatko olla se kuuluisa väärinymmärretty nero vai tulla kuulluksi?



Kiehtova ajatus.
Kun astuu tuntemattomaan
voi olla yhä matkalla
omassa mielessään.

– Intuitiolla ja mielikuvituksella on valtavan suuri merkitys tutkimuksessa, sanoo professori Matti Nojonen.

Lempiäisen tapaan Nojonen on yhteiskuntatutkija, joka työskentelee oman oppialansa ulkopuolella: Kiinan yhteiskunnan ja kulttuurin professorina oikeustieteiden tiedekunnassa.

– Poikkitieteelliset keskustelut ovat kaikista herkullisimpia. Ulkopuolelta tuleva yksinkertainen kysymys tai kommentti voi auttaa avaamaan oman tutkimuksen solmun.

Nojonen ymmärtää mielikuvituksen tietoisena, rohkeana ajatteluna. Intuitio on puolestaan alitajuntaista työskentelyä, joka ohjaa tutkimusprosessia. Intuitio voi synnyttää oivalluksia, joiden sanoittaminen vaatii mielikuvitusta, tietoista ajattelua.

– Tutkimus on lähtökohtaisesti tuntemattoman esiin tuomista. Ilmiöt voivat olla ilmeisiä, mutta emme tiedä, mitkä voimat ne tuottavat. Niiden avaamisessa mielikuvituksella on iso rooli.

Yhtä tärkeää kuin mielikuvittelu, on sitä seuraava tieteellinen prosessi, jossa kuvittelun tuotokset alistetaan systemaattiselle tarkastelulle. Nojosen mukaan mielikuvitus ja intuitio ovat yhteiskunnallisesti huikeita voimavaroja, jotka auttavat meitä ongelmien ratkaisemisessa. Molemmat ominaisuudet ovat ihmisille luontaisia, joten niitä ei välttämättä tarvitse ruokkia. Sen sijaan niiden tukahduttamista kannattaa varoa.

– Mikään ei ole niin ihanaa kuin lasten mielikuvitus – se, miten lapsi näkee ja yhdistelee asioita, kun hänellä ei ole niistä vielä opittuja malleja.

Aikuisen on mahdoton irrottautua samalla tavalla. Niinpä tutkimuksessakin uudet, innostavat mallit ovat usein vanhojen mallien mielikuvituksellista yhdistelyä, eivät jotakin täysin ennennäkemätöntä.

Rajattomalla
on monia rajoja
eikä ainuttakaan.

Nojosella on yksi tärkeä missio, kun hän tutkii ja opettaa Kiinan yhteiskuntaa ja kulttuuria:

– Ei pidä sortua eksotiikkaan tai mystiikkaan. Oli kyse sitten Kiinan oikeuskulttuurista tai talouspolitiikasta, mielikuvituksella pitää olla tietyt rajat. Eksoottisten tai mystisten selitysten sijaan ilmiöiden taustalla on yleisinhimillisiä toimintamalleja, jotka ovat omassa kontekstissaan yksinkertaisia selityksiä.

Nojosella on parhaillaan työn alla kaksi isompaa tutkimushanketta. Niistä toinen liittyy kiinalaisen strategisen ajattelun historiaan ja toinen maan hallinnollisen järjestelmän 5-vuotissuunnitelmiin.

– Kiinan kohdalla mielikuvituksesta ja intuitiosta on valtavasti hyötyä. Tutkimuksessa on paljon mustia laatikoita, joihin tutkija ei pääse suoraan käsiksi. Esimerkiksi kaikista poliittisista prosesseista ei saada primääriä dataa.

Laatikkoihin voi päästää valoa paitsi sekundäärisen datan myös kokemuksen ja kuvittelun avulla.

Vai valaistuisimmeko
skeittareiden heimosta,
oppisimme
kaatumaan
ja nousemaan ylös.



– Skeittareiden tutkiminen opetti minulle, mitä taideperustainen taiteellinen tutkimus voi olla, kertoo kuvataiteen professori Jaana Erkkilä.

Erkkilä on kuvataiteilija, opettaja ja tutkija. Moniammatillinen identiteetti on kuvataiteilijoille tyypillinen, sillä harva elää vain taiteella. Erkkilä pyrkii työssään holistiseen näkemykseen, jossa eri ammatit ruokkivat toisiaan. Esimerkiksi opettaminen ei ole pois taiteen tekemisestä, vaan vuorovaikutus opiskelijoiden kanssa antaa aineksia omaan ajatteluun ja työskentelyyn.

Dialogia voi käydä myös skeittareiden kanssa. Erkkilä on tutkinut rullalautailijoiden toimintaa ja pohtinut, mitä taidekasvattajat voisivat heiltä oppia. Osoittautui, että opittavaa on niin paljon, ettei kaikkea voi tässä edes kertoa.

– Sisäinen motivaatio, kurinalainen työskentely, vertaistuki, kaatumisen hyväksyminen ja uudelleen yrittäminen, Erkkilä luettelee.

Vuorovaikutus skeittareiden kanssa tuotti monia oivalluksia, joita Erkkilä on soveltanut omassa työssään. Hän ehdottaa vertaisarvioinnin kehittämistä suuntaan, jossa arviointi olisi avoimempaa ja nimettömyyden sijaan antauduttaisiin dialogiin.

– Jos tutkijamaailma toimisi samalla tavalla kuin skeittarit, meillä olisi kaikki hyvin.

Loisimme yhdessä jotakin,
johon kukaan ei
päätyisi
ilman toista.

Kaikki syntyy vuorovaikutuksessa, oli kyse sitten taiteesta, opetuksesta tai tutkimuksesta. Tätä Erkkilä painottaa yhä uudestaan. Huippututkimusta tehdään usein pareittain tai tiimissä.

– Useammat aivot tuottavat parempaa tulosta yhdessä kuin yhdet aivot yksin. Yhdessä tekeminen edellyttää, että pystymme yllättymään muiden tuomista asioista ja tarkastelemaan omia juttujamme uudella tavalla.

Samojen asioiden kuvittelu voi nostaa päätään samanaikaisesti eri puolilla maailmaa. Erkkilä mainitsee esimerkkinä populaarikulttuurin vampyyri- ja zombie-buumin. Se mahdollistaa kuolemanpelon käsittelyn irrallaan arkitodellisuudesta aikana, jolloin reaalimaailman sotien ja väkivallan raa’at yksityiskohdat lävähtävät ruuduille ja kosketusnäytöille myös kaukana itse tapahtumista.

– Yhteiskunnallisia ongelmia käsitellään kollektiivisen mielikuvituksen tasolla.

Erkkilälle mielikuvitus on mahdottomien maailmojen tekemistä mahdolliseksi. Esimerkiksi taiteen keinoin voi tuoda esiin vaihtoehtoisia todellisuuksia näkyvissä olevan rinnalle.

– Mielikuvitus on katsomista tiloihin, joita ei vielä ole. Kun ihminen on kuvitellut tilan, se on jo olemassa.

Vaikka kuinka pyrkisimme vuorovaikutukseen, iso osa visuaalista dataamme pysyy piilossa toisten katseilta.

– Meillä on paljon päänsisäisiä kuvia, jotka eivät sellaisenaan koskaan ilmesty toisten havainnoitavaksi, vaikka käyttäisimme kaikkia olemassa olevia keinoja.
Tämän lehden kannessa pyydämme lukijaa kuvittelemaan kannen itse. Näin kansia on yhtä monta kuin lukijoitakin.

Teksti: Marjo Laukkanen
Kuvitus: Lasse Peuraniemi