Michael Marnin Jacobs on kuvannut väitöstyönsä taiteellista osiota myös omalla pihallaan. Kuva: Elli Alasaari

Teksti: Marjo Laukkanen
Kuvat: Elli Alasaari ja Michael Marnin Jacobs

Parikymmentä vuotta sitten Michael Marnin Jacobs oli aloittamassa remonttia rintamamiestalossa, jonka hän oli juuri ostanut vaimonsa kanssa Rovaniemeltä. Yllättäen ulko-ovi aukesi ja vanhempi mies astui sisään. Mies tiedusteli, onko talo mahdollisesti myynnissä, ja pettyi kuultuaan, ettei ollut. Hän kertoi olevansa talon rakennuttajan poika.

Vieras tiesi talosta paljon, kuten sen, mistä puutavara oli tuotu. Hän kertoi myös, että sota-aikaan tontilla on ollut natsi-Saksan raskaan kaluston korjaamo. Jacobs tunsi olonsa epätodelliseksi. Hänen, juutalaisen, uusi kotinsa oli paikalla, jossa aikoinaan pidettiin tappokoneiston renkaita ja teloja pyörimässä.

– Se oli mullistavaa. Ajattelin olevani kaukana tästä historiasta, mutta se olikin pihallani.

Toki Jacobs tiesi natsien historiasta Lapissa, mutta oli silti eri asia kuulla muuttavansa sen päälle. Vielä samana päivänä Jacobs kierteli pihallaan ja etsi merkkejä natsien läsnäolosta. Hän löysi kasvillisuuden alle peittynyttä betonia ja rautaa.

Tuhottu perhe

Natsit tuhosivat Jacobsin äidinisän perheen, joka asui Luhanskissa Ukrainassa. Suurin osa sukulaisista selvisi Stalinin vainoista, mutta ei natsien luodeista.

Isoisä oli lähtenyt Ukrainasta vuonna 1910 etsimään parempaa elämää itselleen ja perheelleen, jonka toivoi voivan seurata perässä. Kaksi vuotta myöhemmin hän saapui New Yorkiin.

Neuvostoliitosta ei enää niin vain lähdettykään. Kun isoisä yritti toisen maailmasodan jälkeen etsiä sukulaisiaan, ei ollut enää ketään löydettäväksi.

– Se oli hänelle hirveä suru. Että hän oli perheestään ainoa ihminen, joka selvisi holokaustista.

Jacobsin molemmat vanhemmat syntyivät New Yorkissa. Jacobsin isä oli geologi ja tajusi pian, ettei juutalaisena tulisi saamaan hyvää työpaikkaa Yhdysvalloista. Niinpä hän lähti Kolumbiaan etsimään parempaa elämää, aluksi yksin ja häiden jälkeen vaimonsa kanssa.

Elämä Kolumbiassa oli pitkään hyvää: töitä, perhe, kulttuuria, taidetta, musiikkia ja paljon ystäviä. Michael Marnin Jacobs syntyi Kolumbiassa 1958. Kun poliittinen tilanne muuttui epävakaaksi, perhe joutui jälleen muuttamaan. Nelilapsinen perhe palasi Yhdysvaltoihin, mutta tällä kertaa länsirannikolle San Franciscoon. Michael Marnin oli tuolloin 11-vuotias.

Suomeen Jacobsin toi seikkailumieli. Opiskeluaikana hän päätti seurata äitinsä esimerkkiä ja lähteä kiertämään Eurooppaa reppu selässä. Äiti oli reissannut Euroopassa heti toisen maailmansodan jälkeen. Suomessa Jacob tapasi oululaisen naisen – sen saman, jonka kanssa hän myöhemmin osti rintamamiestalon Rovaniemeltä.

Michael Marnin Jacobs: The Visible Unseen

Suo minulle valosi

Michael Marnin Jacobs on valokuvauksen yliopisto-opettaja Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa, jossa hän on työskennellyt kolmekymmentä vuotta. Hän viimeistelee väitöstutkimustaan, joka sai alkunsa siitä, kun yllätysvieras keskeytti uuden kodin remontoinnin. Vieraan kertoma historia jäi muhimaan mieleen.

Keskustelut Jaana Erkkilän kanssa auttoivat Jacobsia muotoilemaan aiheen, jota hän aikoi taiteellisessa väitöstutkimuksessaan pohtia: poissaolon painoa ja näkymättömän läsnäoloa.

Väitöstutkimuksen taiteellinen osio – Suo minulle valosi -näyttely – oli Arktikumin Valo- ja Katve-gallerioissa helmikuussa 2021. Taiteellista osiota Jacobs työsti ”ainakin kymmenen vuotta”.

Kun vieraili näyttelyssä, huomio kiinnittyi nopeasti suurikokoiseen mustavalkoiseen valokuvaan, joka oli kultaisissa kehyksissä. Kuvassa näkyi vaateripustimessa roikkuva takki ja huivi. Takin rinnassa oli kankainen Daavidin tähti. Merkki, jota saksalaiset pakottivat juutalaiset käyttämään.

– Takki ja huivi ovat omani. Merkin löysin katukirpputorilta Belgiasta, ja se on todennäköisesti aito.

Kuvaa ottaessaan Jacobs rakensi pienen studion autotalliinsa, jonne valo lankesi ikkunasta. Jacobs kuvasi ja tunsi pakahtuvansa.

– Halusin vain itkeä.

Teoksen nimi on Näkevä näkemätön / The Visible Unseen.

Jacobs vieraili usein näyttelyssään ja seurasi kävijöiden reaktioita. Teosta katsellessaan moni vei käden rinnalleen – samaan kohtaan, jossa kangasmerkki kuvassa on.

– Mitä jos tämä olisin ollut minä? Millaista on olla totaalisesti määritelty toiseksi, viholliseksi?

Jacobsin mukaan natsit pyrkivät tuhoamaan juutalaisten identiteetin: kielen, tavat, työn, koulutuksen.

– Ensin nöyryytetään, sitten otetaan kaikki pois, lopuksi koko elämä.

– Tämä ei ole vain juutalaisten asia. Samaa tapahtuu jatkuvasti. Parhaillaan Putinin armeija yrittää tuhota ukrainalaisten identiteetin.

Michael Marnin Jacobs: Yksityiskohta sarjasta Along the Path to the “Road to Heaven”

Maailmanlopun todistajat

Näyttelyyn kuului kuvia, jotka kertovat juutalaisten joukkotuhosta Treblinkassa. Kaukana asutuksesta sijaitsevalle leirille kuljetettiin junilla satojatuhansia Puolan juutalaisia tapettavaksi kaasukammioissa.

Eräs puolalainen kollega lupautui mukaan kuvausmatkalle Jacobsin tulkiksi ja kuskiksi. Oli kuuma päivä ja kollega tuskastui tehtäväänsä: ”Etkö voisi kuvata samoja puita Suomessakin?”

– Hän ei ymmärtänyt. Täällä puut ovat nähneet ja maaon kokenut. Ne ihmiset, joita tästä kuljetettiin karjavaunuissa, eivät tienneet, että varttitunnin päästä heidän maailmansa loppuu.

Seitsemästä maisemakuvasta koostuvan teoksen nimi on Along the Path to the “Road to Heaven”.

Treblinkassa juutalaisten joukkotuhosta ei ole juuri jäljellä näkyviä merkkejä – tai on, jos osaa katsoa. Hiekassa on pieneksi murskaantunutta luuta, ”kuin lunta tai sokeria”.

– Se jäi vaivamaan, etten kuvannut sitä.

Jacobs on pohtinut, miten kuvata jotakin, jota ei enää ole. Kuva: Elli Alasaari

Salmivaaran soraseinämä

Viimeiset kuvaukset näyttelyä varten Jacobs teki Sallan Salmivaarassa, jonne hän päätyi luettuaan Ylellä julkaistun artikkelin. Artikkelissa kerrottiin Sallan radan rakentamisesta ja natsien operaatio Barbarossasta. Artikkelin mukaan Sallan sota- ja jälleenrakennusmuseolla on valokuva suuresta sorakuopasta. Kuvan tiedoissa lukee: ”Salmivaaran soranottopaikalla työskenteli kaksi kuukautta 42 juutalaista, jotka paljastuttuaan kuljetettiin Suomen armeijan linja-autoilla saksalaisilta turvaan.”

– Päätin löytää paikan.

Jacobs lähti Sallaan vaimonsa kanssa. He ajoivat ensin museoon selvittämään, missä paikka tarkalleen ottaen on. Museossa vieraili samaan aikaan eläkeläisryhmä, aikaa kului ja Jacobs alkoi jo huolestua, kuinka pitkään syksyisenä päivänä riittää valoa. Kun Jacobs lopulta pääsi Salmivaaraan, hän ryhtyi heti kuvaamaan.

– Pienestä vaarasta oli kaivettu puolet pois.

Kuvia Jacobs oli suunnitellut etukäteen Ylen jutun valokuvien ja videon pohjalta sekä Google Mapsin avulla. Silti näky yllätti.

– Olin kuvannut Radomin ghetossa Puolassa seinää, jota vasten juutalaisia ammuttiin. Se muistutti Salmivaaran soraseinää. Tiesin heti, että kuvat tulisivat näyttelyyn rinnakkain.

Salmivaarassa Jacobs tunsi projektinsa ottavan ison harppauksen eteenpäin.

– Miten kuvata jotakin, jota ei enää ole? Jotakin, jonka routa on tuhonnut ja luonto imenyt menneisyyteen. Ei riitä, että sanoo, että täällä oli jotakin. Piti löytää keino, miten välittää sen kuvien katsojille.

Näyttelyssä keino oli tehokas. Kävijän tarvitsi vain nähdä valokuvassa takin rinnuksen kankainen tähti, ja muita kuvia katsellessaan tiesi: nämä puut ovat nähneet, tämä maa on kokenut.

Michael Marnin Jacobs: Her Autumn Dress

Tämä on nyt minun

Väitöksen taiteelliseen osioon kuuluu myös Jacobsin omalla pihallaan ottamia kuvia. Yhdessä kuvassa puiden keskellä roikkuu mekko. Teoksen nimi on Hänen syysmekkonsa / Her Autumn Dress. Idea kuvaan syntyi vaimon kotipihalle kuivumaan unohtuneesta mekosta.

– Se ottaa tilaa takaisin.

Palataan parinkymmentä vuotta taaksepäin. Kun Jacobs sai kuulla uuden kotinsa menneisyydestä, hän soitti vaimolleen ja sanoi, ettei tämä voi uskoa, mitä hän juuri kuuli yllätysvieraalta. Vaimo kysyi, vieläkö hän haluaa muuttaa sinne.

Jacobs jäi pohtimaan kysymystä. Hän kantoi satoja tiiliä tekeillä olevaa pönttöuunia varten, hikoili ja mietti. Keskellä yötä Jacobs astui pihalle vilvoittelemaan saunan jälkeen, pyyhe lanteillaan. Hän käveli siihen kohtaan, jossa betoni paljasti saksalaisten parakin joskus sijainneen, ja raotti pyyhettään.

– Tein, mitä koira tekee, kun se merkitsee paikan. Ajattelin: tämä on nyt minun.