Vaadimme oikeutta! Mitä saamme?

Rattijuoppo ajaa pyöräilevän lapsen päälle. Lapsi kuolee. Minkälaisen rangaistuksen antaisit?

Rattijuopon auton alle kuolee alkoholisoitunut taparikollinen. Muuttuisiko tuomiosi?

Entä jos ratin takana olisi sinulle rakas ihminen? Tai sinä itse?

Me maallikot vaadimme usein kovempia rangaistuksia. Vaatimukset lisääntyvät, kun julkisuudessa puidaan erityisen raakaa rikosta tai kun tuomio vaikuttaa vähättelevän teon vakavuutta.

Jokaisella meistä on lakien ja moraalin muodostama käsitys oikeudellisista ratkaisuista. Kuten vaikkapa siitä, mikä on rikos, kenet siitä pitää tuomita, missä ja miten.

Tekijän ja uhrin profiilit vaikuttavat oikeustajuumme ehkä enemmän kuin haluaisimme myöntää. Vai päätyisitkö kaikissa edellä mainituissa tilanteissa samaan ratkaisuun? Minä en.

– Jokaisella tuomioistuimen jäsenelläkin on oma oikeustajunsa, mutta se ei saa vaikuttaa tuomioon. Oikeusjärjestelmän periaatteet romuttuisivat, jos tuomioita määrättäisiin oman oikeustajun pohjalta, sanoo rikosoikeuden professori Minna Kimpimäki.

Tuomioistuinten toiminnan lähtökohta on selkeä ja koulussa opittu: Kansa valitsee edustajansa. Eduskunta säätää lait. Oikeuslaitos käyttää tuomiovaltaa lainsäädännön pohjalta.

– Oikeudenmukaisesti, puolueettomasti ja riippumattomasti toimiva oikeusjärjestelmä on oikeudenmukaisen yhteiskunnan peruspilari.

Tällaisen oikeusjärjestelmän merkityksen ymmärtää ehkä parhaiten tarkastelemalla valtioita, joissa sitä ei ole. Valtioita, joissa oikeuslaitoksia käytetään valtaa pitävien työkaluina hallitsemaan ja rankaisemaan toisinajattelijoita.

Oikeudenmukaisuutta mutta kenelle?

Tutkimusten mukaan suomalaisilla on vahva luottamus Suomen oikeuslaitokseen.

– Ihan oikeutetustikin. Meillä on toimiva oikeuslaitos.

Miten on mahdollista, että toimivassa oikeuslaitoksessa päädytään kiistanalaisiin ratkaisuihin? Eikö oikeuslaitos toimi oikeudenmukaisesti?

Kimpimäen mukaan rikosoikeuden oikeudenmukaisuus muodostuu pääasiassa neljästä periaatteesta, jotka ovat laillisuusperiaate, suhteellisuusperiaate, yhdenvertaisuus ja ihmisoikeuksien kunnioitus.

Kuulostaa hyvältä listalta näin maallikonkin korviin.

Laillisuusperiaatteen mukaan ilman lakia ei ole rikosta eikä rangaistusta. Ketään ei siis tuomita ilman, että sille on perusta laissa. Periaate tunnetaan jo roomalaisesta oikeudesta: Nullum crimen, nulla poena sine praevia lege poenali.

Suhteellisuusperiaatteen mukaan tuomittava rangaistus on suhteessa teon vakavuuteen ja tekijän syyllisyyteen. Yhdenvertaisuudella tarkoitetaan puolestaan sitä, että samanlaisia tapauksia käsitellään samalla tavalla.

Tässä kohtaa maallikko pysähtyy. Hetkinen. Vaikuttaa siltä, että puhumme enemmän tekijän kuin uhrin oikeuksista. Kimpimäki nyökkää.

– Rikosoikeudessa oikeudenmukaisuuden tavoittelu on perinteisesti kytketty vahvemmin vastaajan oikeuksiin ja oikeusturvaan kuin asianomistajan.

Tämä selittää osaltaan niitä yksittäisiä ratkaisuja, jotka vaikuttavat maallikon silmin käsittämättömiltä.

Toisaalta myös asianomistajalla – uhrilla – on Suomessa melko paljon oikeuksia. Kuten oikeus olla osallisena oikeudenkäynnissä ja oikeus esittää vahingonkorvausvaatimus. Emme kuitenkaan tarkoita pelkästään näitä, kun vaadimme oikeutta.

Kimpimäen mukaan ihmisoikeuksien kautta tulee tiettyjä velvollisuuksia liittyen erityisesti henkeen ja terveyteen kohdistuviin rikoksiin.

– Ihmisoikeuksien turvaaminen edellyttää tehokkaita rikosoikeudellisia mekanismeja, jotka mahdollistavat ihmisoikeuksien loukkauksiin puuttumisen.

Viime vuosikymmeninä uhrin näkökulma onkin noussut esiin aiempaa vahvemmin, eikä sillä tarkoiteta vain muodollisia oikeuksia.

– On esimerkiksi alettu kiinnittää aiempaa enemmän huomiota siihen, miten uhria konkreettisesti kohdellaan ja kuunnellaan tutkinnassa ja tuomioistuimessa.

Myös rikosta arvioidessa huomioidaan sen vaikutukset uhriin. Tuomion kannalta suuremmassa roolissa on silti se, kuinka vakavasta rikoksesta on kyse ja minkälaista tekijän syyllisyys on ollut. Onko teko tuottamuksellinen vai tahallinen? Onko se äkkipikaistuksissa tehty vai suunniteltu? Onko tekijä tekoaikaan syyntakeinen?

Tuomioon vaikuttaa siis moni muukin seikka kuin vain teon seuraus, oli seuraus sitten kuinka vakava tahansa. Kuten toisen ihmisen kuolema.

– Joskus vähäinenkin teko tai laiminlyönti voi aiheuttaa vakavia seurauksia.

Katse yksityiskohtiin

Tuomioistuinten pitää siis pyrkiä yhdenvertaisiin, johdonmukaisiin ja ennustettaviin rangaistuksiin. Ne eivät voi tehdä äkkinäisiä suunnanvaihdoksia.

– Jos rangaistuskäytäntöön halutaan merkittäviä muutoksia, se pitää tehdä muuttamalla lainsäädäntöä.

Suomen lainsäädännössä vain murhasta langetetaan yksi tuomio, elinkautinen vankeus. Kaikkien muiden rikosten kohdalla rangaistuksissa on asteikko. Tietyt seikat vaikuttavat rangaistukseen lieventävästi, koventavasti tai kohtuullistaen. Niinpä tuomioistuimille jää aina harkintavaltaa tuomion suhteen.

– Suomalaisissa tuomioistuimissa on muodostunut käytännöksi, että yleensä rangaistukset tuomitaan asteikon alapäästä.

Suurin osa rikoksista on tavanomaisia. Siis sellaisia, jotka eivät ole omassa lajissaan poikkeuksellisen raakoja tai törkeitä. Kun rangaistuksissa käytetään asteikon alapäätä, jätetään tilaa poikkeuksille.

Esimerkiksi lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on itsessään vakava rikos, mutta tekojen törkeydessä on eroja. Rangaistukseen vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi lapsen ikä, tekojen kesto, mahdollinen luottamussuhteen loukkaus ja se, onko teossa kyse esimerkiksi koskettelusta vai sukupuoliyhteydestä.

– Rikosnimike ei vielä kerro teon kokonaisuutta, pitää katsoa yksityiskohtia.

Tutkimusten perusteella yksityiskohtien kertominen vaikuttaa myös maallikoiden näkemyksiin.

– Mitä tarkemmin kuvataan tapausta, sitä lähempänä maallikoiden ja tuomareiden käsitykset rangaistuksista ovat toisiaan.

Sen sijaan on turha kysyä ylimalkaisesti, pitäisikö väkivalta- ja seksuaalirikoksista antaa kovempia rangaistuksia. Harva meistä tietää tarkasti, millaisista rikoksista onkaan kyse ja millaisia rangaistuksia niistä annetaan. Vastaamme tunteella ja vaadimme kovempia rangaistuksia, vaikka käsityksemme perustuu ehkä muutamiin julkisuutta saaneisiin – siis poikkeuksellisiin – rikoksiin.

Olematon oikeustaju

Kimpimäen mukaan nykyinen rangaistusjärjestelmämme on tietoisen kriminaalipolitiikan tulosta. Vielä 1950-luvulla Suomessa oli huomattavan paljon vankeja verrattuna muihin Pohjoismaihin. Rangaistusjärjestelmää lievennettiin, ja nykyisin tilanne on samalla tasolla kuin muissa maissa.

Ankarammista rangaistuksista on siis pyritty eroon ihan tarkoituksellisesti niin kutsutulla rationaalisella ja humaanilla kriminaalipolitiikalla.

– Suomessa kriminaalipolitiikka on asiantuntija- ja virkamiesjohtoista, eikä sitä ole juurikaan käytetty politiikan välineenä.

Poikkeuksiakin on. Muutama vuosi sitten silloinen työ- ja oikeusministeri, perussuomalaisten Jari Lindström tilasi tutkimuksen, jossa kartoitetaan suomalaisten oikeustajua. Taustalla oli kohua herättänyt seksuaalirikos, josta annettu tuomio tuntui sotivan yleistä oikeustajua vastaan.

Helsingin yliopiston toteutti aiheesta tilastollisesti kattavan tutkimuksen. Siihen osallistui kansalaisia ja tuomareita, joita pyydettiin antamaan rangaistus heille esitettyihin rikostapauksiin.

Väkivalta- ja seksuaalirikoksissa kansa antaisi keskimäärin hieman ankarampia rangaistuksia kuin ammattilaiset, mutta silti hajontaa oli paljon. Yhdessä kuvitellussa rikostapauksessa kerrottiin sukupuoliyhteydestä lapsen kanssa. Kansalaisten tuomiot vaihtelivat tuomitsematta jättämisestä ehdottomaan vankeuteen. Tutkimuksen perusteella kansalla ei ole yhtenäistä oikeustajua.

Esitetyn tiedon varassa

Palataan takaisin järjestelmän rattaisiin: Suomessa rikosjuttu voi edetä käräjäoikeudesta hovioikeuteen ja joissakin tapauksissa korkeimpaan oikeuteen asti.

– Iso osa tuomioista on sellaisia, joista ei valiteta seuraavaan oikeusasteeseen, tai jos valitetaan, tuomioon tehdään vain pieniä muutoksia. On melko harvinaista, että eri oikeusasteissa tehtäisiin täysin erilaisia loppuratkaisuja.

Silloin kuin näin käy, mahdollisia syitä on Kimpimäen mukaan kaksi. Ensinnäkin tuomioistuin tekee ratkaisunsa aina näytön perusteella. Näyttö on käytännössä aina epätäydellistä sekä mahdollisesti ristiriitaista.

– Tosielämä poikkeaa monessa suhteessa ideaalimallista. Tuomioistuin toimii aina esitetyn tiedon varassa.

Eri tuomioistuimiin voidaan tuoda erilaista näyttöä tai tuomioistuin voi painottaa samaa näyttöä eri tavalla.

Toiseksi rikossäännökset muotoillaan monenlaisiin tilanteisiin, joten niissä on useita harkintaa vaativia elementtejä. Harkinnan pohjalta tuomioistuimet voivat päätyä erilaisiin tuomioihin, varsinkin jos sovellettavana on monimutkainen rikossäännös, josta ei ole ennakkopäätöstä.

Tuomio voi muuttua selvästi erityisesti silloin, jos molemmat ehdot täyttyvät eli kyse on tulkintaa vaativan rikossäännöksen soveltamisesta tapauksessa, jossa näyttö on laaja ja epäselvä.

– Tuomioistuinten erilaiset ratkaisut eivät siis johdu siitä, että tuomioistuinlaitos olisi jollakin tavalla jäänyt ajasta jälkeen. Lainsäädäntöä uudistetaan ja kehitetään jatkuvasti. Maailma ei tule koskaan valmiiksi.

Kimpimäki ottaa esimerkiksi juuri uhrin tilanteen. Nykyisessä tilanteessa samaa rikosta voidaan käsitellä eri tuomioistuimissa vuosien ajan ja joka kerta asianomistajaa kuullaan uudestaan. Uhri voi joutua palaamaan rikokseen uudelleen ja uudelleen, vuosia tapahtuneen jälkeen. Epäkohtaa voidaan korjata muuttamalla oikeudenkäyntimenettelyä.

Aika muuttaa lakia

Kimpimäen mukaan nykyistä seksuaalirikossäädäntöä on tarpeen muuttaa joiltakin osin, jotta se vastaa kansainvälisiä velvoitteita ja yhteiskunnan kehitystä.
Tällä hetkellä raiskauksella tarkoitetaan sukupuoliyhteyteen pakottamista tai uhrin tiedottomuuden, pelkotilan tai avuttoman tilan hyväksikäyttöä. Määritelmää haluttaisiin muuttaa niin, että raiskaus ymmärrettäisiin sukupuoliyhteytenä, joka tapahtuu ilman suostumusta tai tahdonvastaisesti.

Eivätkö nämä määritelmät sitten tarkoita samaa asiaa? Eivät välttämättä. Tuomioistuimissa uhrin nuorta ikää ei ole pidetty avuttomana tilana, vaikka yleinen näkemys on, ettei lapsi voi antaa tietoista suostumustaan sukupuoliyhteyteen.

Keskustelu aiheesta kiihtyi viime keväänä koskien oikeustapausta, jossa aikuinen mies tuomittiin 10-vuotiaan tytön törkeästä hyväksikäytöstä. Miestä syytettiin myös raiskauksesta, mutta syyte hylättiin.

– Suomalaisessa oikeuskäytännössä pieneen lapseen kohdistunutta seksuaalista hyväksikäyttöä on vain harvoin käsitelty raiskauksena, Kimpimäki selittää.

Tekijä tuomittiin törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kolmen vuoden vankeusrangaistukseen. Jos rikoksen tekijä olisi tuomittu myös raiskauksesta, vankeusrangaistus olisi luultavasti pidentynyt jonkin verran mutta ei radikaalisti.

Miten seksuaalirikossäädäntöä voisi tältä osin kehittää? Kimpimäen mukaan mahdollisuuksia on monia. Esimerkiksi Ruotsissa on erillinen säännös lapsen raiskauksesta.

Päädytäänpä sitten mihin malliin tahansa, yksi asia on varma. Rikoksista ja rangaistuksista kannattaa keskustella jatkossakin.

– Ihmisethän lakeja säätävät, eivätkä kaikki ratkaisut ole pitkällä tähtäimellä arvioiden parhaita mahdollisia.

Toisaalta millään kehittämisellä ei päästä siihen, että samasta rikoksesta saisi kaikissa tuomioistuimissa saman tuomion.

– Lain tulkinta ja näytön harkinta eivät johda aina yhteen tiettyyn lopputulokseen.

Teksti: Marjo Laukkanen

Kuvat: Marko Junttila

Artikkelin kuvat on otettu Rovaniemen hovioikeudessa.