TEKSTI Anniina Koivurova
KUVAT Elli Alasaari
Elämme maailmanpoliittisessa, taloudellisessa ja ympäristöllisessä epävakauden tilassa, jossa tulevaisuutta on vaikea hahmottaa. Suomalaisessa koulutuspolitiikassa pyritään arvioimaan nykyopetusta ja uudistamaan sitä tulevaisuuden tarpeisiin. Kun yksi opetussuunnitelma on saatu valmiiksi, pian alkaa seuraavaan valmistelu.
Presidentti Tarja Halonen otti kantaa suomalaisiin koulutusleikkauksiin SuomiAreenassa viime kesänä. Hän muisteli, miten vuoden 1991 lamassa vannottiin, ettei koulutuksesta enää leikata. Toisin kävi. Halosen mukaan paras tae hyvälle tulevaisuudelle ovat sivistyneet ihmiset. Erityisesti hän peräänkuuluttaa päättäjien sivistystä, sillä he ovat vastuussa siitä, että yhteiskuntamme tarjoaa mahdollisuudet laadukkaaseen elämään. Samalla kun koulutuksen tulee palvella työelämän tarpeita, tulee sen ennen kaikkea sivistää.
Miksi sivistys nousee Halosen puheessa työelämälähtöisyyden edelle? Nykypäivän koululaiset ja opiskelijat tulevat soveltamaan oppimaansa yhteiskunnassa, jonka muutoksia voimme vain arvailla. Tarvitaan osaamista, joka antaa eväät toimia luovasti ja kasvaa viisaana yhteisessä maailmassamme, yhteisen hyvän elämän rakentamiseksi. Tässä on sivistyksen ydin.
Kun ihminen oppii oppimaan ja ymmärtää oman osaamisensa rajallisuuden ja tiedon moniulotteisuuden, hän oppii arvostamaan erilaisuutta ja asettumaan myös toisen ihmisen asemaan. Sivistys on parhaimmillaan sydämen sivistystä. Nykypäivän yleissivistäväksi kutsutun koululaitoksen tulisi pystyä tarjoamaan turvalliset ja laadukkaat puitteet sydämen sivistystä tukevalle opetukselle ja oppimiselle, vaikka samaan aikaan kouluun kohdistuu tehokkuuden, systemaattisuuden ja uudistamisen paineita.
Kokonainen ihminen
Kuvataidekasvattajana olen huolestuneena seurannut, miten nykyinen koulutuspolitiikkamme jyrää alleen taide- ja taitoaineet. Koulutuspuhe jättää jalkoihinsa sekä peruskoulun että lukion valinnaiset kurssit. Ylioppilastodistuksen painoarvon kasvattaminen sysää taide- ja taitoaineita marginaaliin. Pitkä matematiikka antaa muita oppiaineita paremmat mahdollisuudet päästä lukuisiin humanististen tieteenalojen opintoihin. Esimerkiksi kirjallisuustiedettä opiskelemaan haluava saa paremmat pisteet pitkästä matematiikasta kuin äidinkielestä. Jatko-opiskelupaikkoja puntaroidessaan opiskelija valitsee pois omia vahvuusalueitaan ja mielenkiintonsa kohteita vaikkapa kielissä, kuvataiteessa ja musiikissa.
Poisvalinnan myötä rapistuu sekä tulevien opettajien ja kasvattajien luovat taidot että kouluissa tarjotun taide- ja taitoaineiden opetuksen laatu. Pahimmassa tapauksessa on nähtävissä kiihtyvä kierre. Samaan aikaan kun koulutuspolitiikassa tunnutaan painottavan yhä enemmän työelämävalmiuksia ja talouskasvua, yhteiskunnassa keskustellaan laajasti luovan osaamisen vahvistamisesta, taiteen terveysvaikutuksista ja ihmisen kokonaisvaltaisesta kasvusta. Ristiriitaa halutaan paikata suunnittelemalla kokonaiskoulupäiviä, jossa koulun yhteyteen tulisi taide- ja taitoaineita vahvistavia harrastustoimintoja. Tämä on sinänsä tervetullutta, mutta uhkana on, että se vähentää ammattitaitoisten taide- ja taitoaineiden opettajien antaman opetuksen minimiin.
Ihminen on kokonaisuus. Aistisuus, taiteellinen ajattelu, kriittinen kuvanlukutaito, kuvittelukyky ja luovat ongelmanratkaisutaidot ovat osa sellaista monialaisuutta, jota tarvitsemme hyvän elämän ja yhteiskunnan rakennusaineiksi. Taide- ja taitoaineet kehittävät myös tunne- ja vuorovaikutustaitoja, kun oppija toimii yhdessä muiden kanssa. Kun maailma yhä vain visualisoituu ja medialisoituu, nämä taidot lisäävät kokemusta siitä, että minä osaan, kykenen ja voin vaikuttaa. Tämä ei ole vain teknistä osaamista vaan kykyä laajempaan ymmärrykseen. Sitä, mitä työelämässäkin tarvitaan.
Kirjoittaja on kuvataidekasvatuksen yliopistonlehtori taiteiden tiedekunnassa.