Raskaana olevan naisen sylissä on yksi lapsi, rattaissa toinen ja ympärillä pyörii lisää. Onpa niitä paljon! Kun nainen kääntyy, erottuvat korvakorut ja huulipuna. Tulkinta muuttuu hetkessä: ei sittenkään lestadiolainen.

Kuten moni muukin uskonto, lestadiolaisuus ruumiillistuu ennen kaikkea naisessa. Tämän on huomannut myös nuorempi tutkija Sandra Wallenius-Korkalo. Kun hän puhuu lestadiolaisuuteen liittyvästä tutkimuksestaan uudelle yleisölle, pienetkin ulkoiset merkit muuttuvat viesteiksi.

– Pienillä valinnoilla, kuten korvakoruilla, voin asemoida itseni suoraan ei-lestadiolaiseksi tai jättää positioni ambivalentimmaksi.

Wallenius-Korkalo ja yliopistonlehtori Mika Luoma-aho kuuluvat Lapin yliopistossa tutkimusryhmään, joka sai alkunsa kymmenkunta vuotta sitten. Luoma-aho oli kirjoittanut Politiikka-lehteen artikkelin Martti Lutherin poliittisesta teologiasta. Se kädessään kollega Jarno Valkonen käveli Luoma-ahon työhuoneeseen ja kysyi:

– Pitäisikö meidän tehdä tutkimushanke lestadiolaisuudesta?

Aiheesta innostuivat myös Aini Linjakumpu ja Tapio Nykänen. Yhdessä hahmotettu lähestymistapa oli uusi: siinä lestadiolaisuus ymmärrettiin poliittisen teologian muotona ja kansalaisuskontona eli uskontona, joka kietoutuu monin tavoin kansalliseen valtioon.

Tutkimushanke Lestadionismi (2010–2012) sai rahoituksen Suomen Akatemialta. Se aloitti yliopistossamme lestadiolaisuuden poliittisen tutkimuksen aallon, joka jatkuu yhä muun muassa Nykäsen vetämässä Lestadiolaisuuden yhteiskunnalliset verkostot -hankkeessa (2015–2018).

Wallenius-Korkalo ja Luoma-aho tarkastelevat lestadiolaisuutta ulkoapäin. Matkan varrella he ovat kohdanneet jonkin verran kritiikkiä, että eivät tämän takia tavoita aitoa uskoa.

– Se on varmaan totta, mutta se ei ole tarkoituksemmekaan. Emme tutki ihmisten uskoa, vaan sitä mitä tapahtuu, kun ihmiset uskovat tietyllä tavalla. Miten se näkyy eletyssä elämässä ja yhteiskunnassa? Wallenius-Korkalo kuvailee.

Sovussa kahdessa valtakunnassa

Lestadiolaisuus on saanut nimensä 1800-luvulla eläneen ruotsinsaamelaisen saarnaajan Lars Levi Laestadiuksen mukaan. Alun perin lestadiolaisuus oli radikaali liike raittiusaatteineen ja maallikkosaarnaajineen, joista osa oli naisia. Nykyisin lestadiolainen liike ei hyväksy naispappeutta mutta kuuluu silti evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

– Lestadiolaiset ovat lähempänä Martti Lutheria kuin me luterilaiset. Olemme vieneet ajattelun jo aika kauas Lutherin ajoista, Luoma-aho kuvailee.

Maailmassa on arviolta noin 200 000 lestadiolaista, joista yli puolet asuu Suomessa. Lestadiolaisuus on jakautunut eri suuntauksiin, joista suurimpia ovat vanhoillislestadiolaisuus, esikoislestadiolaisuus ja rauhansanalaisuus. Herätysliikkeen salaperäisyyttä lisää se, että lestadiolaiset eivät pyri aktiivisesti rekrytoimaan uusia jäseniä.

– Liike kasvaa sisältäpäin. Sen jäsenet ovat monesti aika lojaaleja perheelleen ja uskonnolleen.

Liikkeestä myös erotaan. Osa eronneista nimittää itseään ”etnisiksi lestadiolaisiksi”. He kantavat mukanaan lestadiolaisuuden kulttuuriperintöä, vaikka eivät enää jaa samaa uskoa. 

Monilla vähemmistöuskonnoilla on poleeminen suhde valtiovaltaan. Lestadiolaisuudessa tilanne on päinvastainen ja suhde on lähes symbioottinen. Isänmaallisuutta pidetään hyvänä tapana palvella Jumalaa.

Lestadiolaisuuteen kuuluu ”maailmassa mutta ei maailmasta” -ajattelu. Kielikuva pohjaa Johanneksen evankeliumiin: kristitty elää maailmassa, mutta hän ei ole maailmasta, koska hänet on kutsuttu Jumalan yhteyteen.

– Tähän liittyy tietynlainen ristiriitainenkin suhde maailmaan ja myös kilvoittelu maallisuutta vastaan. Lestadiolaisuudessa kielikuva viittaa juuri siihen, että he elävät kahdessa maailmassa – Jumalan valtakunnassa ja osana yhteiskuntaa, Wallenius-Korkalo kuvailee.

Symbioottinen suhde maalliseen valtaan näkyy niin talouselämässä kuin politiikassa. Esimerkiksi eduskunnassa on useita lestadiolaisia kansanedustajia, ja yleensä he ovat edustettuina myös hallituksessa.

– Lestadiolaisuus on poliittisesti kokoaan vaikutusvaltaisempi uskonnon alaryhmä Suomessa, Luoma-aho kuvaa.

Hiljaa hyvä tulee

Lestadiolaiset poliitikot vaikuttavat yleensä konservatiivisissa puolueissa, erityisesti Keskustassa ja Kokoomuksessa. Luoma-aho on kiinnostunut keskustalaisuuden ja lestadiolaisuuden läheisestä suhteesta.

– Puolueen sisällä on valinnut yhteisymmärrys siitä, ettei herätysliike saa klikkiytyä eikä sitä saa klikkiyttää.

Tähän yhteisymmärrykseen on tehnyt särön Paavo Väyrynen, joka kritisoi julkisesti lestadiolaisten ja liberaalien yhteenliittymää Keskustassa.

Luoma-aho julkaisi alkuvuonna politiikasta.fi-palvelussa kirjoituksen, jossa hän analysoi keskustalaisen pääministerin Juha Sipilän hyvinvointivaltion retoriikkaa poliittisen teologian näkökulmasta.

Sipilä itse on kertonut julkisesti, että ei koe olevansa lestadiolainen vaan kristitty, jonka juuret ovat rauhansanalaisuudessa. Luoma-ahon mukaan Sipilän lausunto heijastelee hyvin uskonnon ja politiikan välistä suhdetta maassamme. Täällä omaa uskonnollista vakaumusta mieluummin hyssytellään kuin korostetaan. Toisin on rapakon takana.

– Kristillisyys näyttää, tuntuu ja maistuu Yhdysvalloissa ihan erilaiselta kuin Suomessa.

Tapio Nykäsen väitöstutkimus osoitti, kuinka monin tavoin lestadiolaisella vakaumuksella on merkitystä politiikassa. Tämän paljastaa jo äänestyskäyttäytyminen.

– Liike on pystynyt keskittämään hyvin ääniään tiettyjen ehdokkaiden taakse, Luoma-aho sanoo.

Mikä on sinun tarinasi?

Juha Sipilä on todennut, että jos on Pohjois-Suomesta kotoisin, ”niin siellä kaikki on jollakin tavalla tekemisissä lestadiolaisuuden kanssa”.

Jokaisella on tarina lestadiolaisuudesta, oli sitten itse lestadiolainen tai ei. Tässä on minun tarinani:

Parikymppisenä tiesin ystäväni kautta lestadiolaisen naisen. Hän kuului kirkkoon ja oli naimisissa; minä olin eronnut kirkosta ja elin avoliitossa. Hänellä oli jo monta lasta, minulla ei vielä yhtään. Hän oli kotona, minä töissä. Kerran ystäväni mainitsi sivulauseessaan, että nainen oli kiinnostunut elämästäni. Hätkähdin. Hänen arkensa kiehtoi minua, minun häntä. Elimme samassa kulttuurissa mutta silti aivan erilaisessa.

Lestadiolaisuudesta kuulemiini tarinoihin liittyy usein eronteko ja toiseus. Monet eroista ovat pieniä ja harmittomia, kuten korujen käyttö, mutta monet eroista ovat järisyttävän suuria, kuten suhtautuminen ehkäisyyn tai naispappeuteen. Miten on mahdollista, että herätysliike toimii ja pysyy kirkon sisällä?

– Hyvä kysymys. Tässäkin seurakunnassa on pappeja, jotka antavat ehtoollista ihmisille, jotka eivät heidän mielestään ole menossa taivaaseen. Toisaalta jos kirkko tekisi pesäeron herätysliikkeisiin, se menettäisi paljon hyviä kristittyjä, Luoma-aho pohtii.

– Naispappeuskysymys olisi voinut olla kohtalokas, mutta sekään ei rikkonut yhteistyötä, Wallenius-Korkalo lisää.

Ehkä kirkon ja herätysliikkeet pitää lopulta yhdessä se, että molemmilla olisi erossa liikaa hävittävää.

Keskustelun herättäjät

Mitä tiedät amisseista, tuosta omaleimaisesta ja pienestä kristitystä ryhmästä, joka asuu Yhdysvalloissa? Ehkä ainakin vanhahtavan pukeutumisen ja hevoskärryt. Monet meistä saavat kiittää amisseja koskevista tiedoistaan mediaa ja populaarikulttuuria, kuten Harrison Fordin tähdittämää elokuvaa Todistaja (1985).

Myös Wallenius-Korkalo tutkii tekeillä olevassa väitöstyössään kulttuurituotteita, jotka kertovat lestadiolaisuudesta suurelle yleisölle. Tutkimuksen kohteina ovat muun muassa Kielletty hedelmä -elokuva (2009), Taivaslaulu-kirja (2013) ja -näytelmä (2015) sekä niistä tehnyt tulkinnat.

Lestadiolaisäidin uupumuksesta kertovaa Taivaslaulu-näytelmää on esitetty sekä Tampereella että Oulussa, mutta vain Oulussa se osoittautui niin suureksi hitiksi, että sai heti perään toisen esityskauden. Ja sitten vielä kolmannen. Sipilän sanoissa taitaa olla perää – täällä pohjoisessa on erityinen suhde lestadiolaisuuteen.

Uskonnon tutkijat joutuvat usein pohtimaan, miten sanansa asettavat. Vaikka Wallenius-Korkalon tutkimusaineistona on kulttuurintuotteita, myös hän joutuu valitsemaan, miten esittää asiansa ja miksi.

– Minulta on kysytty, mikä on tiedonintressini: haluanko pelastaa lestadiolaiset heiltä itseltään vai heihin liitetyiltä stereotypioilta. En koe, että minulla on rahkeita ”pelastaa” ketään, mutta toivon tutkimukseni osaltaan herättävän keskustelua sekä liikkeen sisällä että suureen yleisöön päin.

Lestadiolaisuudesta on viime vuosina puhuttu julkisuudessa paljon, ja usein tutkimuksella on ollut keskusteluissa merkittävä rooli. Esimerkiksi Johanna Hurtig on tehnyt tutkimuksellaan näkyväksi lasten hyväksikäytön ja siitä vaikenemisen vanhoillislestadiolaisten piirissä. Aini Linjakummun tutkimus puolestaan käynnisti keskustelun hengellisestä väkivallasta kristillisissä yhteisöissä.

Vaikka tutkijat käsittelevät vaikeita aiheita, heidän tavoitteenaan ei ole rikkoa vaan rakentaa. Luoma-aho kertoo, että hänellä on tapana vähän rakastua tutkimusaiheeseensa. Näin on käynyt myös lestadiolaisuuden kohdalla.

– Toivon mukaan lestadiolaisuuden yhteiskunnallinen tutkimus hälventää ennakkoluuloja liikkeen ulkopuolella ja johtaa muutoksiin liikkeen sisällä, Luoma-aho tiivistää. 

Teksti: Marjo Laukkanen
Kuvat: Anna-Leena Muotka

Kiinnostuitko?

Tutustu näihin:

Aini Linjakumpu (2012) Haavoittunut yhteisö. Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa. Tampere: Vastapaino.

Tapio Nykänen (2012) Kahden valtakunnan kansalaiset: vanhoillislestadiolaisuuden poliittinen teologia. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Johanna Hurtig (2013) Taivaan taimet. Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Tampere: Vastapaino.

Tapio Nykänen & Mika Luoma-aho (toim. 2013) Poliittinen lestadiolaisuus.

Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Aini Linjakumpu (2015) Uskonnon varjot. Hengellinen väkivalta kristillisissä yhteisöissä. Tampere: Vastapaino.

Mika Luoma-aho (2017) Hyvinvointiyhteiskunnan pelastusoppi. Verkkolehti: Politiikasta.fi.