Aito kiinnostus ilahduttaa rakkausprofessoria

Mielenterveyslehden toimittaja keksi antaa minulle ”rakkausprofessorin” tittelin. Vaikka tiedän tittelin herättäneen yliopistopiireissä kielteisiäkin mielikuvia ja hömppään leimautumista, olen arvonimestä iloinen ja ylpeä. Miten paljosta olisinkaan jäänyt vaille, jos olisin karttanut minulle suotua rakkausprofessorin asemaa: kymmenet luennot, tv- ja radiokanavien keskusteluohjelmat, haastattelut ja yleisön kiinnostus ovat ilahduttaneet ja kannustaneet.

Toki julkisuudessa on arvaamattomat puolensa. Tiedotusvälineen muoto vaikuttaa eri tavoin tiedonvälitykseen. Radio ja televisio vaativat nopeita ja teräviä lauseita. Lehtihaastattelussa voi taustoittaa asioita perusteellisemmin, jolloin se voi vaatia myös ison työpanoksen: selvität ja pohdit asiaa, vastaat mitä moninaisimpiin kysymyksiin, tarkistat tekstin ja korjaat sitä. Lopulta teksti voi lyhentyä muutamaksi yleisluonteiseksi lauseeksi. Yllätys voi olla jutun kokonaisilme ja käytetty kuvamateriaali, kuvatekstit sekä jutun otsikointi.

Haastattelua tehtäessä ei aina voi tietää, mitä kaikkea jutun helmoissa on – viihteellistyvässä tiedonvälityksessä kuvitukseksi ja huvitukseksi. Itselläni ei ole montaakaan kokemusta siitä, että oma asema tutkijana olisi joutunut outoon valoon. Päinvastoin, olen kokenut aitoa kiinnostusta ja arvostusta tutkimustietoon.

Mediaa ja tutkijoita yhdistää tiedon kanssa työskentely. Tiedotusvälineen edustaja katsoo asioita yleisönsä näkökulmasta ja tutkija tutkimusalueestaan käsin. Kaikkea ei voi sanoa eikä kaikkea voi kirjoittaa. Tutkijan kannalta merkittävää on toimittajan kyky kohdentaa asia olennaiseen sekä säilyttää herkkyys tutkijan näkemyksille.

Kaarina Määttä
Vararehtori, kasvatuspsykologian professori, kasvatustieteiden tiedekunta

*

Droonijuristilla olisi muutakin annettavaa

Mielikuvat elävät sitkeästi: ”ensivaikutelma on usein, kuten sanotaan, lopullinen vaikutelma”. Huomaan tämän sekä työssäni että vapaa-ajalla. Nimittäin ihmiset, jotka jotenkin tuntevat minut, ottavat aina puheeksi lennokit eli droonit. Kuulen jatkuvasti uusista sovellutuksista, kuten homevaurioiden seurannasta, teollisuusalueiden valvonnasta ja lääkkeiden kuljetuksesta haja-asutusalueilla. Konflikteista kiinnostuneet tuttavat saattavat ottaa puheeksi viimeisimmät drooni-iskut tai kehityksen autonomisessa sotateknologiassa.

Syntynyt mielikuva kertoo osaltaan median merkityksestä. Niinä harvoina kertoina, kun olen julkisesti aukonut päätäni tai minulta on pyydetty kommenttia – Yleen, Kalevaan, Lapin Kansaan tai Lapin ylioppilaslehteen – ovat aiheena olleet droonit. Viimeksi tässäkin lehdessä esiteltiin juuri drooneja koskevaa selvitystäni. Siispä minusta on salakavalasti tullut jonkin sortin drooni-ihminen, vaikka kirjoitan väitöskirjaa aivan muusta aiheesta, valtioiden ilmaherruudesta.

En valittele osaani. Droonit ovat selvä haaste ilmailuoikeuden perinteille, ja niistä riittäisi paljon kirjoitettavaa. Samoin mielelläni vastaan kaikenlaisiin pyyntöihin ja näin osallistun pienellä panoksellani yliopiston kolmannen tehtävän toteuttamiseen. Toisaalta aika ajoin pohdin, ajanko osallistumisellani itseni ”yhden asian asiantuntijaksi”. Droonit ovat kuitenkin pelkkää teknologiaa ja siten hyvin kaukana niistä poliittisesti kiinnostavista teemoista, jotka muutoin minua puhuttelevat.

Mikko Huttunen
Tutkija, oikeustieteiden tiedekunta

*

Kun tutkija pelkää tutkittaviensa puolesta

Aika ajoin joudumme lukemaan uutisia henkirikoksista, joissa mies on tappanut entisen kumppaninsa. Tilanteisiin liittyy usein erotilanne ja mustasukkaisuutta. Useimmissa tapauksissa henkirikoksen kohteena on nainen ja sen tekijänä mies.

Nämä henkirikoksen kohteeksi joutuneet naiset voisivat olla tutkimusinformanttejani. Uutisia lukiessani mietinkin, olikohan kuollut nainen yksi tutkimukseeni osallistuneista.

Tutkimukseni kiinnostuksen kohteena on naisiin kohdistuva eron jälkeinen vaino. Erotilanne luo merkittävän riskin väkivaltaisessa parisuhteessa eläville naisille, ja naisen lähteminen väkivaltaisesta parisuhteesta voi äärimmillään johtaa henkirikokseen.

Tutkimusaineistoni pursuaa vainon kohteena olevien naisten kuvauksia mitä brutaaleimmista entisen kumppanin teoista ja absurdeista tilanteista, joihin he ovat joutuneet. Tiedän, että media olisi näistä kiinnostunut ja aineksia olisi sensaatiohakuiseen kirjoittamiseen. Tutkijalla on kuitenkin eettinen ja moraalinen vastuu suhteessa tutkittaviinsa ja tutkimusaiheeseensa. Useat naisten kuvailemat tilanteet olenkin jättänyt meidän kahden välisiksi.

Toisinaan pohdinkin, mikä vastuu minulla on tutkijana, ettei meidän tarvitsisi lukea parisuhteissa tapahtuneista henkirikosuutisoinneista. Ainakin se, että tutkimalla voin lisätä tietoa aiheesta, vaikken henkirikoksia pystykään ehkäisemään.

Anna Nikupeteri
Tutkijatohtori, yhteiskuntatieteiden tiedekunta

*

Kylähullututkija on oppinut pelin säännöt

Ensimmäisen kosketuksen mediaan sain jo graduvaiheessa, kun kylähulluja käsittelevä työ herätti tutun toimittajan kiinnostuksen. Radiojuttu tuli ulos samoihin aikoihin gradun kanssa, ja sen jälkeen olinkin sitten pitkään ”se kylähullututkija”. Sen jälkeen olen antanut haastatteluja lehtiin, radioon ja televisioon liittyen päiväunien nukkumiseen, työelämän kehittämiseen, tohtorien työttömyyteen ja sukupuolten tasa-arvoon. Juttupyynnöistä olen kieltäytynyt vain pari kertaa, jos olen kokenut, etten ole aiheen asiantuntija.

Haastattelupyynnöt liittyvät yleensä tiettyyn julkaisuun, ja jostain syystä pyynnöt tulevat aina silloin, kun on muutenkin kiire. Kerran annoin puhelinhaastattelua samalla, kun juoksin palaveriin loskassa ja tuiskussa. En koskaan löytänyt juttua lehdestä.

Kohtaamiseni median kanssa ovat useimmiten olleet mukavia, ja parhaimmillaan hyvä toimittaja löytää aiheeseen tulokulman, jota itsekään ei ole tullut ajatelleeksi. Joskus olen miettinyt, miten tulenarkojen ajankohtaisten aiheiden kanssa työskentelevät kollegat jaksavat jatkuvat kommentointipyynnöt ja kritiikin. Sen olen myös oppinut, ettei kannata lukea lehtijuttuihin liittyviä nettikeskusteluja – ei ainakaan lauantai-iltana hetkeä ennen kirjan julkaisujuhlia.

Juttujen tekeminen mediaan vaatii aina rajaamista. Joskus sydäntä särkee, kun lopullisessa jutussa on murto-osa siitä, mitä toimittajan kanssa puhuttiin, ja oma ääni tuntuu katoavan parin sitaatin taakse. Se on kuitenkin osa tätä peliä.

Pälvi Rantala
Yliopistonlehtori, yhteiskuntatieteiden tiedekunta ja kasvatustieteiden tiedekunta