Uskonto on sävyttänyt julkista keskustelua hämmentävän paljon kuluneen vuoden aikana. Keskustelu on kytkeytynyt vahvasti Lähi-idän ja Afrikan maista, kuten Irakista, Afganistanista, Syyriasta ja Somaliasta saapuneisiin turvapaikanhakijoihin. Emme ole uskontotutkijoita, mutta olemme Matkalla ajassa ja paikassa: Turvapaikanhakijat pohjoisessa Suomessa -tutkimushankkeessa työskennellessämme aktiivisesti seuranneet niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassa sekä erilaisilla keskustelufoorumeilla käytyä keskustelua. Sen myötä on käynyt selväksi, että tämän hetkinen keskustelu uskonnosta on paitsi erittäin vilkasta myös monella tapaa polarisoitunutta.

Kahtiajakoisuus ilmenee ensinnäkin siinä, että julkisessa keskustelussa muita kuin kristinuskon edustajia ”uskonnollistetaan” hyvin voimakkaasti. Suomalaisten valtavirtaa, joka kuuluu luterilaiseen kirkkoon, ei yleensä kuvata erityisen uskonnollisina, eikä heidän kansalaisuuttaan tai toimijuuttaan määritellä ensisijaisesti uskonnollisuuden kautta. Sen sijaan uskonto vaikuttaa olevan keskeisin, joskus jopa ainoa viitekehys, jossa esimerkiksi islaminuskoisten ihmisten näkemyksiä ja toimintaa tulkitaan. Näin on käynyt muun muassa joidenkin julkisuudessa käsiteltyjen seksuaalirikosten osalta, joissa tekijän uskonto ja etnisyys on nostettu vahvasti esiin, toisin kuin yleensä tehdään valkoisen, suomalaiseen valtavirtaan kuuluvan tekijän kohdalla. 

Toiseksi kahtiajakoisuutta ilmenee myös suhteessa sukupuoleen. Kun julkisuudessa keskustellaan islaminuskoisista naisista, heidät useimmiten esitetään uskonnon ”alaisina”, sen uhreina. Tällöin heidän uskonnollinen subjektiviteettinsa ja toimijuutensa kielletään – naisilla ei nähdä olevan sananvaltaa tai mahdollisuutta omaehtoiseen toimijuuteen uskonnon kontekstissa. Islaminuskoiset miehet sen sijaan määritellään lähes yksinomaan heidän uskonnollisesta toimijuudestaan käsin, joka liitetään vahvasti patriarkaaliseen vallankäyttöön ja fundamentalismiin. Samalla miesten muunlaiset toimijuudet – esimerkiksi isyyteen, työelämään, harrastuksiin tai yhteiskuntaan liittyen – sivuutetaan. Keskustelu on sekä sukupuolittunutta että politisoitunutta: naisten roolia kuvataan lähinnä heidän toimijuuttaan rajoittavien tekijöiden kautta, miesten uskonnollista toimijuutta puolestaan ylikorostetaan. 

Kolmanneksi, olemme havainneet, että vilkkaasta keskustelusta huolimatta varsinaisia uskontoja – olipa kyseessä mikä uskonto tahansa – kuvataan usein varsin suppeasta näkökulmasta. On yleistä, että julkisuudessa keskitytään uskontojen ongelmallisiin ulottuvuuksiin ja uskonnon vahva merkitys yksilöiden identiteetille ja hyvinvoinnille jää vähemmälle huomiolle. Yhtäältä uskonnot asettavat yksilöiden toiminnalle rajoituksia ja niissä voi olla rakenteellisia ongelmia, mutta toisaalta ne luovat turvaa, antavat toivoa ja toimivat merkittävänä yhteisöllisyyden lähteenä. Esimerkiksi useat turvapaikanhakijat, joiden kanssa olemme työskennelleet, kokevat uskonnon tärkeänä voimavarana heidän epävarmassa tilanteessaan.

Lisäksi olemme kiinnittäneet huomiota siihen, että uskontojen sisäistä moninaisuutta ei riittävästi käsitellä julkisuudessa, jolloin helposti syntyy virheellinen käsitys yhtenäisyydestä. Samaan uskontoon kuuluvat ihmiset eivät välttämättä harjoita uskontoaan, tai usko, samalla tavoin. Usein tässä yhteydessä unohtuu myös sukupuolten ja seksuaalisuuksien moninaisuus. Ei ole vain kahta, vaan on monia sukupuolia – ja myös monenlaista seksuaalista suuntautumista. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten suhde uskontoon rakentuu erityisistä jännitteistä, ja heidän suhteensa uskontoon voi olla hyvin erilainen kuin muiden ryhmien. Tämä koskee kaikkia uskontoja, vaikka seksuaalivähemmistöihin suhtautuminen vaihteleekin eri uskonnoissa – sekä niiden sisällä.

Kohti moniäänisempää keskustelua

Uskonto on yhtä aikaa henkilökohtainen mutta myös julkinen, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen asia. Uskontoa politisoidaan ja sillä politikoidaan. Sama koskee sukupuolta. Erityisen vahvasti politisoituvat uskonnon ja sukupuolen risteyskohdat, intersektiot.

Kun naiset kokoontuivat Helsingissä miljoonien muiden maailman naisten tavoin osoittamaan mieltään Yhdysvaltojen presidenttiä Donald Trumpia ja lisääntynyttä misogyniaa vastaan, joidenkin mielestä protesti olisi pitänyt suunnata Trumpin sijaan poliittista islamia tai patriarkaalisten muslimimaiden autoritaarisia johtajia kohtaan. Tämä ilmentää keskustelun latautuneisuutta, jossa uskonnolliset, misogyyniset, rasistiset ja rodullistetut argumentit kietoutuvat toisiinsa: tunnistetaan naisia alistavat elementit toisessa, itsestä kaukana olevassa uskonnossa tai valtiossa, mutta omassa länsimaisessa kontekstissa niitä ei havaita tai niitä vähätellään. Kiinnostava esimerkki on myös musliminaisten huiveista käytävä keskustelu. Haluttiinpa naiset joko ”vapauttaa” huiveista tai painostaa heitä käyttämään niitä, naisten omat näkemykset ja toimijuus ohitetaan. Sen sijaan äänessä ovat tahot, jotka arvioivat toisten valintoja omasta maailmankuvastaan ja etuoikeutetusta asemastaan käsin.

On tarpeen haastaa länsikeskeisiä, maskuliinisia, valkoisia ja heteronormatiivisia käsityksiä uskonnosta ja ottaa askelia kohti moninaisempaa ymmärrystä. Tämä mahdollistuu vain, jos julkiseen keskusteluun tuodaan aktiivisesti mukaan erilaisten ryhmien ja yksilöiden – niin miesten, naisten, muunsukupuolisten kuin seksuaalivähemmistöjen – henkilökohtaisia näkemyksiä ja kokemuksia uskonnoista, uskosta ja erilaisista tavoista harjoittaa niitä arkipäivän elämässä. Tämä edellyttää kahtiajakoisuuden purkamisen ja nyanssien esiintuomisen lisäksi erilaisten sosiaalisten asemien sekä niiden risteymien huomioon ottamista. Tätä kautta voidaan rikastuttaa käsitystä ei pelkästään uskonnollisten vaan myös sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien subjektiviteettien ja toimijuuksien moninaisuudesta. 

Teksti: Enni Mikkonen ja Tiina Seppälä
Kuvitus: Juho Hiilivirta