Teksti: Marjo Laukkanen
Kuvat: Santeri Happonen

Arkipuheessa empatiaksi määritellään toisen ymmärtäminen ja myötäeläminen, kyky asettua toisen ”saappaisiin”, toisen paikalle. Tutkimuksessa empatiasta on tullut entistä suositumpi käsite tai jopa tutkimusote.

– Mitä tämä tarkoittaa silloin, jos etuoikeutetussa asemassa oleva tutkija tutkii marginaalissa olevaa ryhmää? Kuka kokee empatiaa ja ketä kohtaan? Mitä empatia mahdollistaa, estää tai peittää? kysyy yliopistonlehtori Tiina Seppälä yhteiskuntatieteiden tiedekunnasta.

Seppälän tutkimusintresseihin kuuluvat niin aktivismi, yhteiskunnalliset liikkeet, kehitystutkimus, post- ja dekoloniaalinen tutkimus, tiedon politiikka kuin feministinen teoria. Kaikkia niitä yhdistää valtasuhteiden kriittinen tarkastelu ja purkaminen.

Yliopistomaailma ja akateeminen tiedontuotanto ovat vuosisatojen ajan rakentuneet valkoisuudelle ja länsimaiselle käsitykselle tiedosta. Myös kehitysyhteistyössä ja -tutkimuksessa valkoisen pelastajan myytti on lujassa, vaikka sitä nykyisin pyritäänkin purkamaan monin tavoin.

– Tutkimuksen valta-asetelmat eivät katoa mihinkään, vaikka tutkija sanoisi, että käytetty menetelmä mahdollistaa empatian. Miten hierarkioita voidaan madaltaa? Miten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus toteutuvat käytännössä? Miten tutkimuksesta olisi hyötyä myös osallistujille?

Solidaarisuutta ja vastarintaa

Omassa tutkimuksessaan Seppälä hyödyntää solidaarisuuden käsitettä. Hänen mukaansa solidaarisuuteen sisältyy ajatus keskinäisriippuvaisesta maailmasta. Solidaarisuus vaatii tekoja.

– Olemme kaikki linkittyneet toisiimme. Yksilön ongelma on meidän ongelmamme, ja paremmassa asemassa olevilla on velvollisuus toimia niin, että kaikilla menisi hyvin. Toisista huolehtiminen on yhteinen etumme.

Sekä akateemisessa työyhteisössä että kenttätutkimusta tehdessään Seppälä on huomannut, että rakenteiden sijaan ongelmat paikannetaan usein yksilöön. Esimerkiksi tahaton tai tahallinen rasismi ja seksismi ovat usein rakenteellisia ongelmia, joihin etsitään ratkaisuja yksilötasolla.

Julkisessa keskustelussa marginalisoitujen ryhmien etujen ajaminen tuomitaan Seppälän mukaan herkästi, vaikka politiikka on lähtökohtaisesti tiettyjen ryhmien etujen ajamista.

– Se sallitaan vain institutionalisoituneille puolueille. Keskusta saa ajaa maaseudulla asuvien asiaa, sosiaalidemokraatit työläisten ja kokoomus yrittäjien. Vähemmistöryhmien aktivismia sen sijaan pidetään ihan kamalana, vaikka se on yhteiskunnallista osallistumista.

Solidaarisuuden rinnalle Seppälä nostaa vastarinnan käsitteen.

– Tarvitsemme solidaarisuutta niitä ihmisiä kohtaan, joita yhteiskunnan rakenteet kohtelevat huonosti, ja tarvitsemme kollektiivista vastarintaa sortavia rakenteita kohtaan, jotta meillä kaikilla menisi hyvin.

Empatian käsite on Seppälälle solidaarisuutta vieraampi. Hän pohtii, sisältyykö empatiaan pyrkimys parantaa toisen asemaa. Seppälä arvostaa toisten kunnioittamista, myötätuntoa ja pyrkimystä dialogiin, mutta sen lisäksi hän painottaa konkreettisten tekojen merkitystä.

Seppälä kertoo, kuinka hän nuorempana tutkijana lähti intoa täynnä tekemään kenttätutkimusta Intiaan.

– Jouduin tuolloin ”poisoppimaan” niin paljosta. Kun menin sinne, olin teoreettinen ja hölmö valkoinen feministi. Intiassa tutkimani aktivistit olivat hyvin kriittisiä ja tiesivät tutkimusaiheestani paljon enemmän kuin minä. He kysyivät, miksi meidän pitäisi osallistua tutkimukseesi ja mitä hyötyä tästä on meille.

Tutkijan tehtävänä ei ole vain tuottaa hyötyä tutkimukseen osallistuville, mutta usein vastavuoroisuus kannattaa paitsi eettisistä syistä myös tutkimuksen tavoitteiden näkökulmasta.

– Tietoa on hyvin monenlaista. Yhdessä voi myös tuottaa uudenlaisia tietämisen tapoja.

Seppälän mukaan solidaarisuuteen kuuluu pitkäjänteisyys ja sitoutuminen. Se, että opitaan tuntemaan ja luottamaan toisiin. Ihmisten kanssa törmää väkisinkin ”säröihin ja häröihin”.

– Aina kun on toisten ihmisten eikä vain tekstin kanssa tekemisissä, on kyse relationaalisuudesta, johon liittyy oppimista ja jakamista mutta myös hankauksia ja jännitteitä.

Ole se, jota tarvitsit

Seppälän ajatteluun ovat vaikuttaneet hänen omat epäoikeudenmukaisuuden kokemuksensa.

– Olen kiitollinen kaikesta siitä tuesta ja avusta, jota olen itse saanut, ja haluan osoittaa sitä myös muille.

Koulussa Seppälää kiusattiin seitsemännellä luokalla.

– Se vuosi tuntui ikuisuudelta.

Usein kiusaaminen nähdään yksilöiden ongelmana, vaikka kyse on myös yhteisöstä ja yhteiskunnasta – niistä aiemmin mainituista rakenteista. Kun Seppälää kiusattiin, hän huomasi, ettei kaikkia kiusaamisia ratkaista koulussa yhtä tehokkaasti. Hän itse tuli köyhästä yksinhuoltajaperheestä, eikä hänellä ollut suvun vaikutusvaltaa takanaan.

Ole se, jota tarvitsit. Tähän ajatukseen Seppälä palaa usein. Ole se turvallinen aikuinen, jota olisit tarvinnut lapsena. Se ystävä, joka osoitti solidaarisuutta vaikeassa tilanteessa. Se kollega, joka tarjosi tukeaan työsuhteen ollessa jälleen kerran katkolla.

Solidaarisuus ei synny automaattisesti, vaan se vaatii jatkuvaa reflektointia.

– Nipistelen itseäni tämän tästä, kun havahdun omiin ennakkoluuloihini. Kukaan meistä ei ole täydellinen, virheitäkin saa tehdä, ja solidaarisuuteen liittyy myös rajoja. Kaikkiin taisteluihin ei voi osallistua, eikä kaikkia epätasa-arvon muotoja ole helppoa huomata, Seppälä sanoo.

Sosiaalisia ongelmia ratkomassa

Yliopistotutkija Melanie Sarantou taiteiden tiedekunnasta on paneutunut empatiaan sekä teoriassa että käytännössä. Hän on toimittanut yhdessä professori Satu Miettisen kanssa teoksen Empathy and Business Transformation, joka ilmestyy tänä keväänä Routledgelta.

Palvelumuotoilussa empatia on tuttu käsite. Sillä tarkoitetaan asiakkaan tai käyttäjän ymmärtämistä, mikä puolestaan on edellytys palvelukokemuksen parantamiselle.

Standfordin muotoiluajattelun prosessissa empatia on ensimmäinen rakennuspalikka – muotoilun aloituspiste. Käyttäjien tarpeiden ja tunteiden kartoitus tehdään esimerkiksi haastattelemalla.

– Koimme, että empatiaan pitää mennä syvemmälle, Sarantou kertoo.

Namibiassa syntynyt Sarantou asuu puoliksi Australiassa ja puoliksi Suomessa. Hänen erityisalaansa on sosiaalinen muotoilu, jossa pyritään ratkomaan sosiaalisia ongelmia yhteisöjen tasolla. Siinä hyödynnetään usein palvelumuotoilun työkaluja ja menetelmiä.

– Sosiaalinen muotoilu liittyy vahvasti empatiaan. Mitä empatia on ja mihin tarvitsemme sitä? Miten saamme yhteisöjä osallistumaan enemmän, ja miten sitoudumme toisiimme?

Empatiaa voi tuntea myös muihin elollisiin olentoihin, kuten eläimiin tai puihin. Sarantoun mukaan empatia on taito, jonka voi oppia ja jota voi kehittää. Se on myös haurasta. Vuorovaikutussuhteessa sen voi kadottaa yhtä nopeasti kuin sen voi saavuttaa.

Kesken kirjaprojektin iski maailmanlaajuinen pandemia, mikä toi uuden näkökulman myös empatiaan.

– Yhtäkkiä olimme eristyksissä ja olimme yhteydessä toisiimme vain ruutujen kautta. Kuinka empatia silloin syntyy? Meidän piti oppia uusia taitoja, joilla pystyimme luomaan yhteyden toisiimme.

Välitän siitä, mitä tunnet

Sarantou määrittelee empatian vuorovaikutteiseksi prosessiksi, jossa on ainakin neljä eri puolta. Kognitiivisessa prosessissa mietimme esimerkiksi sitä, kuinka ymmärrämme toisiamme ja kuinka olemme tekemisissä toistemme kanssa. Sarantou kuvailee tätä empatian rationaaliseksi puoleksi. Kognitiivisuuden rinnalla on emotionaalisuus.

– Toisen kenkiin asettuminen on hyvin emotionaalinen prosessi. Yritys tuntea, mitä toinen tuntee.

Sarantoun mukaan empatialla on myös ylevämpi puoli. Englantia puhuva Sarantou käyttää siitä termiä ”compassion”, joka suomeksi kääntyy myötätunnoksi. Siihen sisältyy pyrkimys paitsi ymmärtää toista myös välittää toisesta.

– Välitän siitä, mitä tunnet, ja haluan siksi ryhtyä toimeen, Sarantou kuvailee.

Välittäminen voi siis johtaa positiiviseen vaikutukseen ihmisten välillä, kuten ongelman ratkaisuun tai voimaannuttamiseen. Sarantou siteeraa Elizabeth Tunstallia, jonka mukaan empatialla on merkitystä vasta sitten, kun se kääntyy välittämiseksi.

– Ilman myötätuntoa empatia ei tarkoita oikeastaan mitään.

Empatian neljänneksi puoleksi Sarantou nostaa kinesteettisen empatian, joka syntyy liikkeessä, ruumiinkielellä. Esimerkiksi tanssijat voivat luoda välilleen empatiaa liikkeen kautta.

Kinesteettinen empatia on Sarantoun mukaan kärsinyt erityisen paljon pandemiassa. Ruutujen välityksellä tapahtuva vuorovaikutus synnyttää nipun uusia kysymyksiä myös empatialle.

– Voidaanko puhua digitaalisesta empatiasta? Mistä siinä on kyse, ja voiko sitä edes olla olemassa? Mitä olemme oppineet empatiasta kuluneen kahden vuoden aikana? Sen haluan todella tietää.

Visuaalinen kieli luo yhteyden

Sarantoun mukaan muotoiluprosesseissa kiirehditään turhan usein lopputulokseen, vaikka empatia ja myötätunto edellyttävät aikaa. Kiirehtimällä muotoilija tai tutkija voi päätyä tilanteeseen, jossa hän yrittää ratkaista ongelmaa, jota ei kunnolla ymmärrä.

– Ihmisille pitää antaa tilaa ja aikaa oppia tuntemaan toisensa. Tutkijan pitää pystyä myöntämään, että hän on ihminen kuten muutkin. Ihminen, jolla on erilaista tietoa mutta ei enemmän tietoa kuin yhteisöllä itsellään.

Taiteeseen pohjautuvissa menetelmissä tietoa voi jakaa monella tavalla: runoillen, esiintyen, tanssien, maalaten, kertoen tarinoita.

– Vaatii paljon aikaa, että opimme ymmärtämään toistemme taustat ja erilaiset elämänkokemukset.

Sarantou huomasi tämän vuosia sitten Australiassa järjestetyssä työpajassa, johon osallistui 43 alkuperäiskansaan kuuluvaa naista ja 11 taiteilijaa eri puolilta maailmaa.

– Meillä meni seitsemän päivää, että vain tutustuimme toisiimme. Maalasimme yhdessä, tanssimme yhdessä ja teimme ruokaa yhdessä. Kävelimme hiekkadyyneille, istuimme ja piirtelimme hiekkaan, kertoen tarinoita toisillemme. Luova visuaalinen kerronta on kuin kieli, jolla voi kertoa joskus enemmän kuin sanoin ja luoda yhteyden toisiin.

Empatian varjoissa

Sarantoun mukaan ymmärrämme empatian usein väärin tai pinnallisesti.

– Sitä ei välttämättä ymmärretä edes taidoksi, jota voi kehittää ja jossa voi tulla paremmaksi.

Empatian eri puolet jäävät pimentoon – kuten sen pimeä puoli.

– Empatia voi olla vaarallistakin. Kun ymmärtää hyvin toisen tunteita ja ajatuksia, tietoa voi käyttää myös väärin ja pyrkiä manipuloimaan toista.

Sarantoun ja Miettisen toimittamassa kirjassa perehdytään empatiaan organisaatioissa ja yrityksissä. Tulosten perusteella empatiaa ei esiinny siinä määrin kuin ehkä kuvittelemme tai organisaatiossa annetaan ymmärtää. Sarantou nimittää ilmiötä empatiapesuksi – se on ilmiönä samankaltainen kuin viherpesu. Empatiapesun sijaan tarvitaan aitoa sitoutumista ja myötätuntoa.

– Olemme kaikki ihmisiä. Tarvitsemme empatiaa voidaksemme toimia yhdessä. Tarvitsemme myös enemmän tutkittua tietoa empatiasta.